Kirjailijahaastattelu: J. Pekka Mäkelä

Kuvassa kirjailija J. Pekka Mäkelä metsässä, hänellä on päällään punainen kiinalaistyyppinen takki, jossa lohikäärmeitä.

J. Pekka Mäkelä (s. 1962) on varsinainen renesanssi-ihminen: hän kirjoittaa, suomentaa ja musisoi. Häneltä on ilmestynyt seitsemän romaania, joista Hunan oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2018. Uusin teos, Pahasilmä, ilmestyi helmikuun alussa.

Kuvassa kirjailija J. Pekka Mäkelä metsässä, hänellä on päällään punainen kiinalaistyyppinen takki, jossa lohikäärmeitä.

Kirjailija J. Pekka Mäkelä. Kuvaaja Toni Härkönen (Like).

Milloin viimeksi kävit kirjastossa ja miksi?
Varmaankin loppusyksystä. Hain varaamaani kirjaa. Näinä aikoina kirjastossa ei ymmärrettävästi tule käytyä niin taajaan kuin tavallisesti. Selailu- ja plarailuoleskelu, kiinnostavilta vaikuttavien asioiden etsiskely on jäänyt toistaiseksi pois.

Millainen suhde sinulla on kirjastoon? Onko mieleesi jäänyt joku erityinen kirjastomuisto?
Aloitin kirjaston käytön pian sen jälkeen kun olin oppinut lukemaan viisivuotiaana. Aluksi käyntikohteena oli Kontulan Keinutiellä, melkein meidän taloyhtiömme edustalla, pari kertaa viikossa pysähtynyt kirjastoauto. Kun Kontulan kirjasto valmistui 70-luvulla, siitä tuli vakiokäyntikohde. Toisinaan kävin bussilla Herttoniemen kirjastossa, joka siihen aikaan tuntui Kontulan tiloiltaan väljää, mutta valikoimiltaan aluksi niukkaa kirjastoa paljon antoisammalta paikalta. Nuorena suosikkikirjastoni oli kuitenkin silloinen pääkirjasto, nykyinen Rikhardinkadun kirjasto. Ennen remonttia se oli mukavan nuhjuinen ja sokkeloinen paikka, josta löytyi pieniä soppia ja erillisiä huoneita. Saatoin istuskella jossakin rauhallisella penkillä tuntikausia tutkiskellen jotakin itseäni kiinnostavaa kirjaa, josta en ollut varma halusinko lainata sitä. Näillä kirjastoretkillä tilailin usein kirjavarastosta esimerkiksi C. S. Foresterin romaaneita, joita joutui odottelemaan tunnin tai kaksi, joten pitkille kirjasto-oleskeluille oli siinä perustettakin.

Miten sinusta tuli kirjailija? Oliko sinulle heti selvää, että kirjoittaisit spekulatiivista fiktiota?
Molemmat vanhempani olivat toimittajia, ammattikirjoittajia, joten tavallaan asennoiduin jo nuorena että joskus minä vielä kirjoitan romaaneja. Opittuani käyttämään kirjoituskonetta naputtelin parikin historiallista seikkailukertomusta, joiden plarit saattavat edelleenkin olla tallessa ullakolla. En välttämättä usko, että haluaisin kovin innokkaasti palata niiden pariin…

Spekulatiivinen fiktio, aluksi ennen kaikkea tieteiskirjallisuus, tuli mukaan kuvioihin vähitellen historiallisten kertomusten rinnalle. Luin kirjastosta sitä mitä sieltä 70-luvulla löytyi suomennettuna, ennen kaikkea tietysti Arthur C. Clarkea ja Isaac Asimovia, mutta vähitellen Stanislaw Lemin ja Ursula K. LeGuinin romaanit alkoivat vedota minuun enemmän. Toki luin myös moneen kertaan ja perusteellisesti Tolkienin kirjoja.

Spefissä minua viehätti ja viehättää – sekä lukijana että kirjailijana – oikeastaan samat asiat kuin historiallisissa romaaneissa ja matkakertomuksissa: ne ovat kulkureittejä toisenlaisiin maailmoihin, jotka saattavat muistuttaa hyvinkin paljon tätä meidän arkista ympäristöämme, mutta joissa jotakin on mielenkiintoisella tavalla toisin. Tai kaikki on toisin. Tai oma maailmamme voisi olla sellainen, JOS…

Onko sinulla joku kirjallinen esikuva? Keneen haluaisit itseäsi / mihin kirjoihin haluaisit teoksiasi verrattavan?
Ursula K. LeGuin on ollut minulle suuri ja tärkeä esikuva. Minua on joskus verrattu myös Mika Waltariin, enkä pistä vertausta ollenkaan pahakseni: kyllä hän(kin) on vaikuttanut siihen mitä ja miten kirjoitan.

Kun Kirjava julkaisi Howard Waldropin novellikokoelman ”Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille”, tunsin yhtäkkiä jotenkin lukevani hengenheimolaisen tekstiä. Itse asiassa olin joskus jopa kehitellyt tarinaa, jossa oli hyvin samantapainen idea kuin kokoelman avausnovellissa ”Rumat kanat”. 1980-luvulla suomennettu, hänen ainoa romaaninsa ”Vain vanhat luut” on saattanut hyvinkin vaikuttaa oman esikoiseni ”391:n” syntyyn. Se on sitä paitsi yksi harvoja spefiromaaneja, jossa on suhteellisen realistisen tuntuinen kuvaus arkeologisista kaivauksista: halusin nuorena arkeologiksi, ja ala kiehtoo edelleenkin.

Millainen on tyypillinen kirjoituspäiväsi? Onko se muuttunut nyt korona-aikaan vai ovatko rutiinisi samat?
Työpäiväni, sekä suomentajana että kirjailijana, vaihtelee hyvin paljon siitä riippuen, alkaako deadline häämöttää. Vietän mielelläni rauhallisen ja pitkän aamupäivän, juon kaikessa rauhassa ison pannullisen teetä, kuuntelen musiikkia ja lueskelen netistä kaikenlaista joka joko liittyy aiheeseen, uutisiin tai muuhun kiinnostavaan, tai ei liity. Esimerkiksi nettitiedelehtien artikkeleista saattaa hyvinkin löytyä siemen johonkin tarinaideaan.

Jos ei ole kiirettä, iltapäivän ja alkuillan mittaan saattaa syntyä jonkinverran tekstiä, yhdestä virkkeestä muutamaan sivuun. Jos dedis painaa päälle, saatan aloittaa kirjoittamisen jo ennen aamuteetä ja tehdä toistakymmentuntisen päivän mittaan jopa luvun tai pari verran tekstiä.

Koronan vuoksi liikuntaharrastuksista on jäänyt pois aamu-uinti. Normaalioloissa kävelen tai fillaroin 1–3 kertaa viikossa Malmin tai Tikkurilan halleihin, kesäisin Kumpulan maauimalaan, kroolaamaan parin kilometrin rupeaman ennen aamiaista. Kroolaaminen on mukavan meditatiivinen tapa liikkua, ja parin kilsan taipaleella on syntynyt tarinanitu tai juonenkäänne jos toinenkin.

Koronan vuoksi vaimoni on tehnyt paljon etätöitä täällä, mutta olemme onneksi onnistuneet huolehtimaan kummankin työtehtävistä melkoisen sopuisasti. Musiikintekemisharrastukseni on kyllä hieman kärsinyt tilanteesta, sillä kerrostalossa ei voi oikein äänittää akustisia soittimia tai laulua kuin arkipäiväsaikaan, eikä tosiaankaan silloin kun toinen tekee viereisessä huoneessa omia töitään tai osallistuu etäpalaveriin.

Kummasta pidät enemmän, uuden tekstin kirjoittamisesta vai vanhan editoimisesta? Miksi? Onko pöytälaatikosta löytynyt jotakin helmiä, joihin olet palannut myöhemmin tai oletko hyödyntänyt aiemmin kirjoittamiasi materiaaleja muulla tavalla?
Sekä uuden kirjoittaminen että editointi saattavat tuntua työltä, mutta saattavat tuntua myös riemukkaan hauskalta. Kaikki riippuu päivästä, kohdasta sekä siitä miten työ etenee. Toisinaan tuntuu että romaanihenkilöni kirjoittavat tarinaa puolestani, päättävät yhtäkkiä tehdä asioita, joita minulle ei ole tullut mieleenkään, välillä taas tuntuu ettei mikään toimi, mikään etene, kaikki ideani tuntuvat tylsiltä ja teksti lattean pliisulta. Jos ei ole kiire, kannattaa silloin pitää tauko, tehdä jotain muuta tai vaikka mennä nukkumaan kunnon yöunet. Nukahtamis- tai heräämisvaiheessa on usein putkahtanut mieleen käyttökelpoisia ideoita ongelmiin, ja toisinaan minä jopa muistan ne sitten kun olen taas koneen ääressä. Muutama kirjojeni jakso on jopa saanut alkunsa elävältä vaikuttaneesta unesta.

Miten tarinasi muotoutuvat? Onko seinälläsi iso taulu henkilöhahmoista ja mahdollisista tapahtumista vai pidätkö muistikirjaa? Miten hahmottelet erilaisia vaihtoehtoja tarinan edetessä? Miten rakennat maailmaa?
Ideoita voi syntyä lukemalla lehtiä tai nettiä tai jopa muiden kirjoittamaa fiktiota: joskus keskikertaiselta tuntuva toisen kirjoittama tarina tai hahmo synnyttää jonkinlaisen kapinareaktion: ”Ei noin, mikset kirjoittanut sitä näin?” Yleensä idea kehittyy tällaisesta(kin) alusta aivan toiseen suuntaan, joten alkuperää ei välttämättä valmiista lopputuloksesta huomaa, etenkään kun saatan yhdistää juttuun jostakin aivan toisesta lähteestä peräisin olevan toisen idean tai hahmon.

En tee tauluja – täällä työhuoneessa ei ole sellaiseen vapaata seinätilaa – mutta käytän kyllä muistikirjoja. Olen välillä kirjoitellut hyvinkin perusteellisia muistiinpanoja, joskus taas annan ideoiden pyöriä vain päässä – ikään kuin olettaen, että jos idea on tarpeeksi hyvä, se kyllä pysyy mielessä. ”Alshainia” tehdessä laadin excel-taulukoita siitä missä kukin keskeinen henkilö on missäkin vaiheessa tarinaa, jotta sain viiden eri kertojan toisiinsa lomittuvat jaksot pysymään toistensa kanssa linjassa.

Pyrin siihen, että minulla on varsinaiseen kirjoitusvaiheeseen päästessä valmiina jonkinlainen rakenne tarinalle, mieluiten myös sekä alku- että loppukohtaus, joskus jopa alku- ja loppuvirkkeet. Näin tiedän, mihin suuntaan olisi edettävä. Välillä juoni tekee matkan varrella odottamattomiakin mutkia – ja onneksi tekee, koska silloin tiedän että nyt on hyvä flow päällä – ja yritän sijoittaa niitä mukaan, mutta samalla pitää mielessä sen mihin pitää päätyä.

Yleensä olen kirjoittanut kirjat lineaarisesti alusta loppuun. ”Hunan” oli poikkeus, siihen kirjoitin kohtauksia sitä mukaa kun niitä tuli mieleen, epäjärjestyksessä (minullahan oli kuitenkin kummitätini aito päiväkirja runkona ja suurena tarinankaarena), mikä teki kokonaisuuden hahmottamisesta todella vaikeaa. ”Pahasilmän” vuoteen 1996 sijoittuvat jaksot syntyivät taas ensin, yhdistin niihin kesään 2018 sijoittuvan kehyskertomuksen – joka oli muokattu elokuvakäsikirjoitusideasta – vasta parin kustannustoimittajan kanssa tehdyn editointikierroksen jälkeen.

Onko joku kirjoistasi / kirjojesi henkilöistä sinulle erityisen rakas ja miksi? Mitä muita kirjallisia hahmoja tai kirjoja rakastat?
Eräs ateljeekriitikkoni sattuu olemaan ammatiltaan psykologi, ja hän huomautti joskus että moni kirjojeni kertojahahmo on pohjimmiltaan keski-ikäinen, masennukseen taipuvainen mies. Mistähän johtuu…

Alas”-romaania kirjoittaessani huomasin, että kirjoittamisen myötä rupesin vähitellen ymmärtämään paremmin Ursana Néngin kertojahahmoa, jota olin aluksi pitänyt kirjan ehkä vastenmielisimpänä tyyppinä. En minä häntä edelleenkään miellyttävänä tyyppinä pitänyt, kuvittelin vain tajuavani, miksi hän on sellainen kuin on. Vastaavasti kirjan hahmoista Osiem Lang, joka minusta oli lähimpänä itseäni, alkoi tuntua koko ajan epämiellyttävämmältä.

LeGuinin ”Osattomien planeetan” Shevek on ollut aina minulle merkittävä hahmo, ja yksi syitä lähteä aikoinaan lukemaan yliopistoon fysiikkaa. Myös ”Kahdesti haarautuvan puun” Sutty, epävarmana sivustakatsojana, on aina vedonnut minuun. Tuoreemmista kirjoista Anni Kytömäen ”Margaritan” Senni on tehnyt vaikutuksen.

Kirjan Pahasilmä-kansikuva.Mitä haluaisit kertoa uudesta kirjastasi? Miten se syntyi?
Osallistuin jokunen vuosi sitten Kulttuuriyhdistys Korpin järjestämään elokuvakäsikirjoitusleiriin Ristiinassa, ja kehittelin leiriä varten eräänlaisen kevytmukaelman Mihail Bulgakovin ”Saatana saapuu Moskovaan” -kirjan Wolandista: epävarman naisen, jolla on Wolandin kykyjä aiheuttaa pahoille ihmisille… mielenkiintoisia asioita, mutta joka ei hallitse niitä eikä siksi halua niitä käyttää. Lähetin sittemmin käsikirjoituksen erääseen kilpailuun, jossa se ei menestynyt. Samaan aikaan alkoi itää idea eräänlaisesta prequelista tähän tarinaan. Se sijoittui 1990-luvulle, ja niin minulla oli tilaisuus muistella myös sosiaalisen median varhaishistoriaa Helsingin yliopiston PortaCom-järjestelmässä. Tämän tarinan alkuperäinen nimi oli Bulgakov-henkisesti ”Wolanda”, mutta se osoittautui turhan hankalaksi muistaa, joten nimeksi tuli ”Pahasilmä”. Muokkasin käsikirjoitusideasta sitten eräänlaisen kehyskertomuksen romaanille, joten samoihin kansioihin saatiin sekä (osittainen) historia yliluonnollisia kykyjä omaavalle naiselle että se, miten tarina päättyy… tai, pikemminkin, siirtyy aivan toisenlaiseen vaiheeseen.

Kirjasi Hunan (2018) oli Finlandia-palkintoehdokas, eikä siinä ole spefielementtejä. Oliko sen kirjoittaminen erilaista verrattuna muuhun tuotantoosi? Kertoisitko sen syntytarinasta? Oletko huomannut Finlandia-palkintoehdokkuuden vaikuttaneen uraasi?
Kyllähän ”Hunanissa” on spefielementtejä! Mielenkiintoista kyllä, se ei ollut sen vuoden F-ehdokkaista edes ainoa, jossa keskusteltiin kuolleiden kanssa… sama idea oli mukana ainakin kahdessa muussakin kirjassa (minkä lisäksi Katja Ketun kirja on pohjimmiltaan paranormaali rikosromaani).

”Hunanin” pohjana oli kummitätini Helvi Södermanin päiväkirjat hänen 11 vuodeltaan lähetyssaarnaajana Kiinassa, joten romaanin runko ja tarinankaari oli ikään kuin valmiina. Kun lähdin kehittelemään romaania, minulla oli periaatteessa kaksi vaihtoehtoa: joko täydentää Helvin niukkoja ja hyvin varovaisia päiväkirjamerkintöjä itse keksimälläni sisäisellä elämällä, tai antaa hänen pitää yksityisyytensä ja tarkastella häntä ulkoapäin toisten, fiktiivisten näkökulmahenkilöiden kautta. Jotenkin jälkimmäinen tuntui miellyttävämmältä ajatukselta.

Yhdentoista vuoden aikajänne on melkoisen pitkä, ja Helvin ympärille kehittelemäni kymmenen muun näkökulmahenkilön galleria aikamoisen hankala hallittava. Kun vielä kirjoittelin romaania kohtauksen sieltä, toisen täältä, kokonaisuuden hallinta oli aikamoisen mutkikasta. Pisimmillään tarinassa oli yli miljoona merkkiä, jolloin siitä olisi tullut varmaankin yli kahdeksansataasivuinen klöntti, mutta kahden kustannustoimittajan kanssa saimme tiivistettyä tekstin viiteen ja puoleensataan sivuun, kohtuullisen eheäksi tarinaksi. Mutta kauan se kesti – kirjoitin ”Hunania” yli neljä vuotta.

”Hunan” on myynyt vähintäänkin viisi kertaa enemmän kuin aikaisemmat kirjani, ja ilmeisesti se on nostanut minun huomioarvoani ainakin arvostelijoiden silmissä: siinä missä ”Hunanin” ensikritiikkejä jouduttiin odottelemaan toista kuukautta, ”Pahasilmän” ensimmäiset arviot tulivat jo muutaman päivän kuluttua julkaisusta.

Hyvin mahdollista on sekin, että F-ehdokkuus on vaikuttanut siihen, että minulle myönnettiin viisivuotinen taiteilija-apuraha tulevien romaanien kirjoittamista varten. Joten minulla on nyt tiedossa säännöllisiä tuloja pidemmäksi aikaa kuin varmaankin koskaan koko elämäni aikana, ja nimenomaan omaan kirjalliseen työhön. Hämmentävää, mutta hienoa.

Olet tehnyt pitkän uran myös kääntäjänä. Mikä oli ensimmäinen käännösteoksesi ja miten sinusta tuli kääntäjä? Vaikuttaako työsi kääntäjänä omaan tuotantoosi ja miten?
Kääntäjäksi minut ikään kuin reväistiin kadulta. Olin kääntänyt omaksi huvikseni Peter Guralnickin pienen Robert Johnson -elämäkerran ja puhunut kääntämiskiinnostuksesta Likessä (olin siihen aikaan kyseisen pienkustantamon pienosakas), kun toimitusjohtaja Hannu Paloviita eräänä päivänä soitti minulle ja kysyi minua kääntämään Christopher Sandfordin tuoreen Kurt Cobain -elämäkerran. Tuohon aikaan Suomessa ei ollut juurikaan rockmusiikkia tuntevaa kääntäjäkuntaa – ainakaan sellaisia joihin Likellä oli varaa – ja Hannu arveli, että minä saattaisin Rumba-lehteen musiikista kirjoittavana pystyä hommaan.

Niinpä hyppäsin suoraan syvään päähän. Kurt Cobain -suomennokseni ei totisesti ollut hyvä – ja sen lehtikritiikit kyllä kertoivat – mutta olin saanut isovarpaan oven väliin. Onneksi ammattitaito kehittyi sitten hyvää vauhtia. Seuraavaan suomennostyöhöni minut oli ehditty kiinnittää jo ennen Cobain-kirjan ilmestymistä, en tiedä olisiko kiinnitetty sen arvostelujen jälkeen.

Numero kakkonen, Philip K. Dickin ”On aika sijoiltaan”, oli joka tapauksessa paljon onnistuneempaa jälkeä.

Olet kääntänyt klassista tieteiskirjallisuutta, kuten Philip K. Dickin tuotantoa ja tuoreempaa, kuten China Mievilleä, Ernest Clinea ja Peter Wattsia. Millaista oli kääntää Dickiä verrattuna nykyaikaisempaan scifiin? Millainen prosessi on esim. keksiä suomeksi joku sana?
Sekä Miéville että Cline ovat itse asiassa hyvin perinnetietoisia kirjoittajia, Cline suorastaan vanhanaikaisen poikakirjamainen. Siinä mielessä ero ei ole suuri. Miévillen ”Toiset” oli joissakin suhteissa hankalin, ennen kaikkea siksi että muutama kirjan maailman arkinen käsite oli hankalaa muotoilla suomenkielelle niin, että ne kuulostaisivat jokapäiväisiltä sanoilta. Esimerkiksi sana ”unsee”, jolla viitattiin siihen että henkilö huomaa ympärillään jonkin asian, jonka hän automaattisesti tietää sellaiseksi jota hänen ei kirjan maailmassa kuulu nähdä, joten hän ikään kuin poistaa sen mielestään. Pitkän pähkäilyn jälkeen päädyin verbiin ”näkemätöntää”, mutta en ole ratkaisuun vieläkään oikein tyytyväinen.

Wattsin ”Sokeanäössä” oli huvittavanakin detaljina muuan hahmo, jolla sattui olemaan suomalainen nimi. Satuin tietämään, että nimi oli yhdistelmä kahden Wattsin suomalaistuttavien tuttavien nimistä, ja sattui myös niin, että tunnen heidät molemmat! Joten oli vähän vaikeaa olla hahmottamatta kyseistä henkilöä – joka kaiken lisäksi oli kirjassa avaruuslentäjä-vampyyri! – toisen tuttavani näköiseksi…

Olet myös kääntänyt laajalti musiikkiin ja tähtitieteeseen liittyvää kirjallisuutta. Tarjotaanko sinulle käännettäviä teoksia vai voitko valita?
Enimmäkseen kustantajat ehdottavat. On aika harvinaista, että suomentaja saa omia ehdotuksiaan läpi. Mutta niinkin on käynyt: esimerkiksi Manu Chaon elämäkerran suomentaminen tapahtui minun aloitteestani.

Onko Alshain-universumiin vielä tulossa lisää teoksia? Ovatko Pahasilmä, Nedut ja Muurahaispuu samaa jatkumoa, vai aivan erillisiä teoksia?
Alshain-sarjasta on alusta alkaen ollut tarkoitus tulla pentalogia, eli viiden kirjan kokonaisuus. Minun oli tarkoitus ryhtyä tekemään seuraavaa osaa ”Hunanin” jälkeen, mutta ”Pahasilmän” tarina ikään kuin kiilasi väliin. Mutta nyt minä kyllä palaan Alshainiin, ihan totta, lupaan! Seuraavan osan työnimi on ”Alue”, ja toivon mukaan sen käsikirjoitus alkaa olla ainakin kustannustoimittajalle näyttämiskunnossa vuoden 2022 alkupuolella.

On minulla muutama muukin kirjaidea – muun muassa tarina, joka on yhdistelmä Antti Hyryä, vaihtoehtohistoriaa ja Länsi-Afrikkaa – mutta saanevat odottaa vähän myöhemmälle. Onhan minulla tässä viisi vuotta aikaa kaikessa rauhassa kehitellä, pohdiskella, suunnitella ja kirjoittaa…

Nedut on aivan omaa maailmaansa, vaihtoehtotodellisuutta, jossa neandertalilaiset ovat palanneet Maahan jostakin avaruuden kätköistä ja valloittaneet takaisin vanhat kotiseutunsa.

Pahasilmä ja Muurahaispuu tapahtuvat meidän ”normaalissa” maailmassamme, joskin sellaisessa versiossa normaalia maailmaa jossa voi tapahtua mahdollisesti hyvinkin yliluonnollisia asioita. Eivät ne samaa jatkumoa tosin ole, ja yliluonnolliset asiat ovat toisenlaisia. Tarkkaavainen lukija saattaa huomata Hunanissa muutaman, ehkä vähän kevytmielisenkin viittauksen aiempiin romaaneihini. (On siinä tosin pari tietoista pikku viittausta myös Tähtien sotaan ja Tuntemattomaan sotilaaseenkin.)

Vinkkaa pari kirjaa, jotka kannattaa omasi lisäksi lukea.
Luin juuri Nnedi Okoraforin tuoreen pienoisromaanin ”Remote Control”, jonka afrofuturismi on kiinnostava yhdistelmä lähitulevaisuuden maailmaa ja kansantarinaa. Taannoin lukemani Vandana Singhin novellikokoelma ”Ambiguity Machines” aiheutti sekin ”tähän kirjailijaan pitäisi perehtyä paremmin” -reaktion. Samoin tietysti tuossa aiemmin mainittu Anni Kytömäen ”Margarita”. Ja Ursula K. Le Guinia kannattaa aina lukea, uudelleen ja uudelleen! Onneksi hänen hainilaissyklinsä kirjoja on viime vuosina saatu kiitettävästi myös suomeksi.


Espoon Fantasia -ryhmän kirjailijahaastattelut

-vuonna 2021:
Elina Rouhiainen
-vuonna 2020
:
Siiri Enoranta – Mia Myllymäki – Piia Leino – JS Meresmaa – Lucilla Lin – Elina Pitkäkangas – Anniina Mikama – Liliana Lento – Anna Kaija – Ilkka Auer – Emmi Itäranta – Mikko Toiviainen – Elli Leppä – Matt Haig ja Sarianna Silvonen

Sini Neuvonen

Ibbotson, Cooper, Le Guin, Tolkien, satukokoelmat – suosikkikirjani olivat fantasiaa jo ennen kuin genreistä mitään tiesin. Aineistovalintaa tekevänä koetan pysyä mukana sekä fantasian että scifin uutuuksissa. Hyviä kirjoja on enemmän kuin aikaa lukea.

2 kommenttia

  1. […] Fantasia -ryhmän kirjailijahaastattelut -vuonna 2021: Elina Rouhiainen – J. Pekka Mäkelä – Dess Terentjeva ja Susanna Hynynen – Sini Helminen -vuonna 2020: Siiri […]

  2. […] Fantasia -ryhmän kirjailijahaastattelut -vuonna 2021: Elina Rouhiainen – J. Pekka Mäkelä – Dess Terentjeva ja Susanna Hynynen – Sini Helminen – Anni Kuu Nupponen -vuonna […]

Kirjoita kommentti