Kirjailijahaastattelu : Tiina Raevaara

Kesä lähestyy ja niinpä tämä onkin Fantasian viimeinen haastattelu tällä erää. Katsotaan kuinka syksyllä käy! Kun aloitimme, ajatuksena oli antaa uutuuskirjoille näkyvyyttä koronakurimuksessa kirjastojen sulkeuduttua. Korona ei ikävä kyllä ole vieläkään ohi, mutta rajoitukset ovat, joten vähintäänkin kysymyspatteria on uudistettava ja tutkailtava, vieläkö Suomesta löytyy haastattelemattomia kirjailijoita. Näiden haastattelujen teko on ollut todella mukavaa ja jokaista lukiessani olen kokenut ahaa-elämyksiä siitä millaista kirjailijan työskentely onkaan. En siis usko, että aivan kokonaan luovumme haastatteluista.

Mutta päivän haastatteluvieraamme on tällä kertaa monipuolinen tekstitaituri Tiina Raevaara (s. 1979), jonka tuotantoon kuuluu sekä tieto- että kaunokirjallisuutta. Tänä keväänä häneltä on ilmestynyt tietokirja Minä, koira ja ihmiskunta ja Eerika Hämeranta-sarjan kolmas osa Sielujen syöveri.

Kirjailija Tiina Raevaara Keravan kirjaston hyllyn edessä.

Tiina Raevaara Keravan kirjastossa. Kuvaaja Jussi Helttunen.

Milloin viimeksi kävit kirjastossa ja miksi?

Toukokuun alussa olin Keravan kirjastossa haastattelemassa kahta asiantuntijaa Ukrainan tilanteesta. Haastattelen kotikaupunkini kirjastossa silloin tällöin itse valitsemiani kirjailijavieraita, ja nyt oli vuorossa tällainen pienimuotoinen paneelikeskustelu. Viikko sitten taas olin itäsuomalaisessa kirjastossa virtuaalivierailulla – lasketaanko se kirjastokäynniksi?

Millainen suhde sinulla on kirjastoon? Onko mieleesi jäänyt joku erityinen kirjastomuisto?

Suhteeni kirjastoon on äärimmäisen läheinen ja lämmin. Keravan kirjasto oli minulle lapsena ja nuorena paikka, jossa vietin valtavasti aikaa. Etsin sieltä uusia kirjapinoja luettavaksi, unohduin selailemaan mielenkiintoisia opuksia, jäin juttelemaan kavereiden kanssa koulun jälkeen ja myöhemmin luin siellä ylioppilaskirjoituksiin ja pääsykokeisiin. Silloinen kirjastorakennus on jo purettu, mutta edelleen muistan sen yksityiskohtineen todella hyvin.

Helsingissä Viikin tiedekirjastossa taas kirjoitin esikoisromaaniani työpäivieni jälkeen – joka päivä piti kirjoittaa 3,5 liuskaa tekstiä. Aikataulua tahditti se, että odotin tuolloin kuopustani, ja halusin saada käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi ennen hänen syntymäänsä.

Miten sinusta tuli kirjailija?

Opin vanhempieni mukaan lukemaan kolmevuotiaana. Itse en muista aikaa, jolloin en olisi osannut lukea. Lapsena ja nuorena luin koko ajan, aivan valtavasti ja kaikenlaista kirjallisuutta sarjakuvista vaikeisiin tietokirjoihin. Ajattelen, että kirjoittamiseni on jatkumoa lukemiselleni. Kirjailijana haluan uppoutua tekstiin tai huumaantua uudesta tiedosta samalla tavalla kuin nuorena lukijana.

Olet kirjoittanut sekä faktaa että fiktiota. Kumpi tuli sinulle ensin ja miten nämä lajityypit suhtautuvat kirjoittaessa toisiinsa? Voiko niitä kirjoittaa yhtä aikaa?

Molemmat ovat tärkeitä ja ne ovat kulkeneet koko ajan rinnakkain urallani. En osaisi luopua kummastakaan. Teen niitä usein vähän lomittain. Tietokirjan tekeminen on joissain kohdissa aika puuduttavaa lähteiden läpikäymistä, ja silloin on hyvä aika kirjoittaa romaania vauhdilla eteenpäin. Tietokirjassa on kuitenkin myös oma luova kirjoittamisvaiheensa.

Tiedän, että käsittelen usein samoja aiheita niin tieto- kuin kaunokirjoissani. Minua kiinnostavat valtavasti jotkut tietyt aiheet – vaikkapa ihmisen ja muiden eläinten väliseen rajanvetoon liittyvät kysymykset – ja käsittelen niitä sitten niin faktan kuin fiktion keinoin.

Miten tieteis- ja kauhuelementeistä tuli osa fiktiotasi?

Olen aina tuntenut vahvaa vetoa kauhuelokuviin ja -kirjallisuuteen. En tarkalleen tiedä, miksi. Olen myös aika pelokas ihminen, ja moni liian nuorena nähty kauhuelokuva on aiheuttanut suuria pelkoja. Olen päätynyt siihen, että kauhu käsittelee teemoja, joita muualla ei ehkä käsitellä tarpeeksi, ja siksi se kiinnostaa minua. Esimerkiksi klassisessa kauhussa käsitellään usein pelkoja, joita yhteiskunnassa on tunnettu tieteen kehitystä kohtaan. Tämä tieteen ja kauhun suhde kiehtoo minua valtavasti, ja se on yksi syy, miksi kauhua on päätynyt minunkin kirjoihini. Toisaalta kauhussa voi nähdä suuria eksistentiaalisia teemoja vaikkapa siitä, mikä on ihminen, missä on ihmisyyden rajat tai kuinka avuttomia me todella olemme todellisuuden edessä. Toisinaan kauhu taas kertoo surusta, joka on niin suurta, että sanat loppuvat.

Kaiken kaikkiaan kauhu on valtavan aliarvostettu muoto. Minusta on myös on outo ajatus, että kirjallisuuden – tai minkään muunkaan taiteenlajin – pitäisi pysytellä realismin rajojen sisällä. Taiteen ottaa käyttöönsä kaikki mahdollisuudet ja olla rajoista vapaata.

Onko sinulla joku kirjallinen esikuva? Keneen haluaisit itseäsi / mihin kirjoihin haluaisit teoksiasi verrattavan?

On valtavasti kirjailijoita, joita ihailen. Aikoinaan Leena Krohnin ja Maarit Verrosen teokset olivat minulle sellaisia, jotka ikään kuin antoivat minulle luvan kirjoittaa niin kuin todella haluan. Johanna Sinisalo on valtavan viisas ja terävännäköinen kirjailija, jonka ajattelua ja tapaa tehdä ihailen. Margaret Atwood, Joyce Carol Oates ja A.S. Byatt ovat monipuolisuudessaan esikuviani. Mutta kuten sanoin – on valtavasti kirjailijoita ja tietenkin myös yksittäisiä kirjoja, joita ihailen ja joihin palaan aina uudelleen.

Millainen on tyypillinen kirjoituspäiväsi? Onko se muuttunut nyt korona-aikaan vai ovatko rutiinisi samat?

Valitettavasti minulla ei ole tyypillistä kirjoituspäivää. Mitä kauemmin kirjailijanurani on kestänyt, sitä enemmän työpäiviin on alkanut kertyä kaikkea muuta kuin kirjojen kirjoittamista. Pitää sopia esiintymisistä, varailla matkalippuja ja tarkistella aikatauluja, valmistella esitelmiä ja haastatteluja, valmistautua kuvauksiin. Kaikki tämä on hienoa, mutta usein haaveilen assistentista, joka hoitaisi kaikki juoksevat asiat. Kirjojen lisäksi kirjoitan myös esimerkiksi kolumneja ja blogitekstejä, ja niihin kuluu oma aikansa.

Kummasta pidät enemmän, uuden tekstin kirjoittamisesta vai vanhan editoimisesta? Miksi? Onko pöytälaatikosta löytynyt jotakin helmiä, joihin olet palannut myöhemmin tai oletko hyödyntänyt aiemmin kirjoittamiasi materiaaleja muulla tavalla?

Uuden tekstin luomisessa kiehtoo tietenkin se, että kaikki on mahdollista ja vapaata. Toisaalta olen aina rakastanut kovasti kakkosversion kirjoittamista. On lohdullista, kun tekstimassa on jo olemassa ja on syntynyt varmuus siitä, että kirjan on mahdollista valmistua. Kakkosversiossa kiehtoo eräänlainen salapoliisityö: löydän tekstistä aina irrallisia langanpäitä, joita on ihana solmia yhteen, ja tunnistan ajatuksia, joita en kirjoittaessani edes huomannut ajattelevani.

En hyödynnä mitenkään valtavasti pöytälaatikkoon kertynyttä tavaraa, mutta toisaalta minulla on kyllä joitain ikuisuusprojekteja, joihin palaan aina uudestaan ja vien taas pari askelta eteenpäin.

Miten tarinasi muotoutuvat? Onko seinälläsi iso taulu henkilöhahmoista ja mahdollisista tapahtumista vai pidätkö muistikirjaa? Miten rakennat maailmaa?

Nykyään suunnittelen kirjani varsin huolellisesti ennen kuin alan kirjoittaa. Aiemmin olin paljon spontaanimpi ja vaeltelevampi kirjoittaja. Minusta hyvä suunnittelu antaa kuitenkin tilaa esimerkiksi kirjan teemoille. Teen paljon muistiinpanoja, minulla on esimerkiksi tiedosto nimeltä “raamattu”, jonne on kirjattu muun muassa henkilöiden henkilöhistorian yksityiskohdat.

Miten trilogiasi ovat muotoutuneet? Tiedätkö jo ensimmäistä kirjaa kirjoittaessasi, miten tarina jatkuu myöhemmissä teoksissa? Miten hahmottelet erilaisia vaihtoehtoja tarinan edetessä?

Pelko-trilogiaani (Yö ei saa tulla, Korppinaiset, Veri joka suonissasi virtaa) kirjoittaessani tiesin koko ajan loppuratkaisun ja muutamat suuret käänteet, joita trilogiaan mahtuu. Eerika Hämeranta -sarjasta minulla on koko ajan ollut mielessäni joitain juonilinjoja, joita pitkin kirjat etenevät, mutta yksityiskohtaisesti suunnittelen aina vain kirjan kerrallaan. Sarjan pituutta ei ole määritelty etukäteen, enkä siis tiedä, minne maailma vielä Eerikaa kuljettaa.

Koska suunnittelen kirjan huolella ennen kirjoittamisen aloittamista, joudun vain harvoin kirjoittaessani tekemään suuria juonellisia ratkaisuja. Ne tehdään suunnitteluvaiheessa. Kirjailijan työhön kuuluu myös eräänlainen jatkuva surutyö: kaikesta mielenkiintoisesta ei voi kirjoittaa, on pakko valita.

Kirjoissasi on todella hienovaraista kauhua ja nyrjähtäneitä käänteitä, joita lukija ei oikeastaan edes huomaa, ennen kuin on jo syvällä absurdeissa tapahtumissa ja pelon hetteikössä. Oletko tietoisesti harjoitellut/hakenut tällaista kirjoitustyyliä, vai tuleeko se luonnostaan?

Luulen, että se tulee melko luonnostaan, ja toisaalta itse tykkään lukea siten rakennettuja ja todellisuutta horjuttavia kohtauksia. Kirjoitan paljon yksikön ensimmäisessä persoonassa, minä-muodossa siis, ja silloinhan maailmaa katsotaan aina yhden ihmisen silmin, hänen tajuntansa läpi suodatettuna. Lukija ei voi olla varma, kuinka vahvasti henkilöön voi luottaa – ja mikä siis on totta ja konkreettista, mikä ei.

Onko joku kirjoistasi / kirjojesi henkilöistä sinulle erityisen rakas ja miksi? Mitä muita kirjallisia hahmoja tai kirjoja rakastat?

Kiinnyn aina syvästi henkilöihini. Aikoinaan, kun olin saanut valmiiksi Hukkajoen, joka oli toinen romaanini, itkeskelin autolla ajaessani henkilöideni perään ja kuuntelin musiikkia, joka liittyi kirjaan. Nyt, kun kirjoitan Eerika Hämerannasta kertovaa trillerisarjaa, olen onnellinen, kun saan liikkua henkilöiden kanssa kirjasta toiseen. Eerika ja hänen tyttärensä Tuulikki ovat minulle hyvin todellisia henkilöitä, ja olen viettänyt heidän kanssaan valtavasti aikaa. Minulla on olo, kuin he seisoivat koko ajan vierelläni, hieman takaviistossa, ja jos kääntäisin päätäni, näkisin heidät.

Sinulta ilmestyi alkuvuodesta myös tietokirja Minä, koira ja ihmiskunta. Kerro meille jotain koiristasi ja tuon kirjan kirjoittamisesta?

Tiina Raevaaran koirat Talvikki ja Igor nauttivat olostaan sohvalla.

Tiinan koirat, taustalla Talvikki ja edessä Igor. Igor on keskikokoinen villakoira ja Talvikki on hänen sekarotuinen tyttärensä.

Koirat ovat aihe, johon palaan kerta toisensa jälkeen. Ensimmäinen koira-aiheinen tietokirjani ilmestyi jo vuonna 2011, ja esimerkiksi Hukkajoki-romaanini yksi päähenkilö on koira. Minua kiehtoo ihmisen ja koiran valtavan pitkä yhteinen menneisyys. Koira on myös ihmisen ensimmäinen seuralaiseläin – ensimmäinen muun lajinen eläin, jonka kanssa aloimme jakaa arkea. Tämä näkyy vaikkapa siinä, kuinka syvällä koira on kulttuurissamme, kuinka monenlaisia mytologisia merkityksiä sillä on ja kuinka suosittu se on lemmikkinä.

Minä, koira ja ihmiskunta -kirjassa halusin kertoa kaikesta tästä, mutta mennä myös henkilökohtaiselle tasolle omaan eläinsuhteeseeni. Kirja kertoo oikeastaan siitä, kuinka me kohtaamme toisemme – oli se toinen mitä lajia vain. Minä, koira ja ihmiskunta kertoo myös uupumisestani ja esimerkiksi siitä, millaista ahdistusta eläinten ja luonnon hätä minussa välillä aiheuttaa. Kirjassa ovat tietenkin mukana myös omat koirani Igor ja Talvikki sekä edesmennyt koirani Rauni.

Mitä muuta haluaisit kertoa uudesta kirjastasi Sielujen syöveri?Kirjan Sielujen syöveri -kansikuva, jossa naisen kasvot, silmät suljettuina, ehkä savun ympäröimänä.

Sielujen syöveri eroaa aiheeltaan sarjan aiemmista osista, Kaksoiskierteestä ja Polaaripyörteestä. Niissä liikuttiin paljon modernin biologian parissa. Tässä uusimmassa salaisuudet löytyvät ihmismielestä ja sen manipulointiyrityksistä. Eerika tajuaa, että hänen muistikuvansa lapsuuden kohtalokkaasta yöstä ovat jollain tapaa vääriä, ja alkaa selvittää asiaa. Kaksi hirveää kuolemantapausta paljastaa Eerikalle, että kyse on jostain todella vakavasta ja suuresta. Hän joutuu myös pitkästä aikaa tapaamaan Kristiinan, lapsuudenystävänsä, joka istuu vankilassa murhista.

Sielujen syöveri oli hyvä kirja kirjoittaa: sain aika nopeasti kiinni siitä, minne haluan kirjaa viedä, ja juoni asettui luontevasti kohdalleen. Käsittelen kirjassa eräänlaisena sivupolkuna myös erästä omaa haastettani: on vaikeaa yrittää pitää taiteellista luomiskykyä jatkuvasti käynnissä tai tuottaa uusia ajatuksia esimerkiksi kolumneja varten. Tuntuu, että nykymaailmassa luovan alan tekijöiltä vaaditaan koko ajan vain enemmän ja enemmän.

Vinkkaa pari kirjaa, jotka kannattaa omasi lisäksi lukea.

Kevään kirjoista haluan suositella Pertti Saloheimon kiehtovaa ja salaperäistä pienoisromaania Meren ja tulivuoren välissä (WSOY) sekä filosofi Elisa Aaltolan viisasta ja omakohtaista tietokirjaa Esseitä eläimistä (Into).

 

Espoon Fantasia -ryhmän kirjailijahaastattelut:

-vuonna 2022:
Marko Hautala – Mikko Kamula – Anu HolopainenKatri Kauppinen
-vuonna 2021:
Elina Rouhiainen – J. Pekka Mäkelä – Dess Terentjeva ja Susanna Hynynen – Sini Helminen – Anni Kuu Nupponen – Mintie Das – Magdalena Hai – Toni Tuomanen – Päivi Marita Alatalo – Anne Leinonen
-vuonna 2020
:
Siiri Enoranta – Mia Myllymäki – Piia Leino – JS Meresmaa – Lucilla Lin – Elina Pitkäkangas – Anniina Mikama – Liliana Lento – Anna Kaija – Ilkka Auer – Emmi Itäranta – Mikko Toiviainen – Elli Leppä – Matt Haig ja Sarianna Silvonen

Kirjoita kommentti