Kirjailijahaastattelu: Ilkka Auer

Kirjailija Ilkka Auerin kuva

Ilkka Auer (s. 1966) oli vuonna 2017 Espoon ensimmäinen apurahataiteilija, joten huomisen Espoo-päivän kunniaksi hän saa aloittaa syksyn kirjailijahaastattelusarjamme. Ilkka kirjoittaa sekä fantasiaa että kauhua nuorille. Hänen vuonna 2004 ilmestynyt Sysilouhien sukua -kirjansa voitti Kuvastaja-palkinnon ja aloittaa neliosaisen fantasiasarjan.  Nyt syksyllä ilmestyy kauhuromaani Noidankiro, joka jatkaa Vilma Sumeliuksen tarinaa.

Kirjailija Ilkka Auerin kuva

Ilkka Auer, kuvaaja Ilkka Auer.

Milloin viimeksi kävit kirjastossa ja miksi?

Siitä taitaa nyt olla viikon verran. Kävin pikaisesti ostosten ohella katselemassa kirjoja ja tutkailemassa samalla josko löytäisin itselleni ja tyttärelleni jotain heräteluettavaa. Ja löytyihän sitä.

Millainen suhde sinulla on kirjastoon? Onko mieleesi jäänyt joku erityinen kirjastomuisto?

Minulla on lumoutunut suhde kirjastoon ja niissä asuviin kirjoihin ja viihdyn hyvin erityisesti pienemmissä kirjastoissa. Olen niin vanhanaikainen, että voimakas teknologian läsnäolo ja se, että kirjaston yhteyteen on koottu runsaita muita palveluita vie hieman pois kirjastomaista lumoa, vaikkakin se on tietysti nykyaikaa.

Erityisimmät kirjastomuistot ovat peräisin lapsuudestani, 70-luvulta, jolloin kävin Oulunkylän kirjastossa useita kertoja viikossa. Kirjasto sijaitsi samassa rakennuksessa kuin paikallinen kansakoulu ja muistan hyvin sen kaikkine tuoksuineen päivineen. Erityisesti on jäänyt mieleen Rasmus Nalle -kirjojen lainaaminen, pahviset kirjastokortit ja kirjojen takakansiin kiinnitetyt lainauskorttitaskut.

 

Miten sinusta tuli kirjailija? Oliko sinulle heti selvää, että kirjoittaisit spekulatiivista fiktiota?

Tulin kirjailijaksi hieman sattuman kautta. Olen kehitellyt vilkkaan mielikuvitukseni vuoksi tarinoita lapsesta lähtien, mutta varsinainen lukuinto minuun syttyi vasta myöhäisessä teini-iässä. 80-luvun alussa aloitin roolipeliharrastuksen, josta pian tuli intohimo ja aloin soveltaa tarinoiden luomisen intoani seikkailuiden valmistamiseen. Kun roolipelaaminen loppui, jatkoin kirjoittamalla omaksi huvikseni fantasia- ja kauhunovelleja ja pikkuhiljaa syttyi unelma kirjan julkaisemisesta. Niin päädyin kirjoittamaan Lumen ja jään maan ensimmäistä osaa ja ”Sysilouhien sukua” muuttikin kaiken. Otava halusi ottaa sen ohjelmaansa ja niin minusta tuli kirjailija.

Oli itsestäänselvää, että kirjoittaisin spekulatiivista fiktiota. Arjessa ei ollut niin paljoa kiehtovuutta tai mitään niin lumoavaa, että olisin halunnut sellaisesta kirjoittaa ja kun vaakakupissa vielä painoi roolipelaamisesta tulleet kokemukset, ei ollut oikeastaan muuta vaihtoehtoa. Pakko myöntää, että koen spekulatiivisen fiktion haastavaksi. Haluan sen avulla luoda mielikuvia epätodellisesta ja toivon samalla, että luomani mielikuvat antavat lukijalle yhtä paljon kuin ne ovat antaneet minulle.

Onko sinulla joku kirjallinen esikuva? Keneen haluaisit itseäsi / mihin kirjoihin haluaisit teoksiasi verrattavan?

Minulla on lukuisia kirjallisia esikuvia ja jokaisessa jokin piirre, jota erityisesti ihailen. Fantasian puolella mainittakoon Tolkien (erityisesti fantasiamaailman ja siihen liittyvien taustamateriaalien, tarujen ja vastaavien luomisen suhteen), Kenneth C Flint (joka sytytti minussa rakkauden muinaisiin myytteihin ja siihen miten niitä yhdistetään jännittävien tarinoiden luomisessa), Robert Holdstock (mystisyyden ja salaperäisyyden innoittaja) ja Michael Moorcock (eeppisen puolen esikuva). Unohtaa ei sovi myöskään Margaret Weisia ja Tracy Hickmania, jotka Dragonlance -sarjan myötä sytyttivät roihuun rakkauteni fantasiaa kohtaan.

Kauhun puolelta haluan mainita Stephen Kingin (erityisesti varhaisempien teosten osalta), Clive Barkerin ja luonnollisesti ehdottomana ykkösenä H.P.Lovecraftin, jonka tuotantoon olen erityisesti kiintynyt jo 80-luvulla.

En oikeastaan haluaisi teoksiani tai itseäni verrattavan keneenkään muuhun kirjailijaan vaan pikemminkin toivoisin minua tai kirjojani verrattavan johonkin genren ydinpiirteeseen.

Kuva Ilkan kirjan noidan mökistä, joka seisoo kananjalalla

Esimerkki Ilkan taitelemista kuvista, noidan mökki

Millainen on tyypillinen kirjoituspäiväsi? Onko korona muuttanut sitä?

Tyypillinen kirjoituspäiväni alkaa aamukuudelta. Käynnistän koneen ja teen hetken aikaa sellaisia tehtäviä, joihin ei tarvitse hirveästi keskittyä – kuvia, luonnosteluita, sähköposteja, sosiaalisen median päivityksiä. Se toimii eräänlaisena fiiliksen kehittelynä varsinaista työtä varten. Varsinaisesti paneudun töihin aamukahdeksan paikkeilla ja jatkan töitä viiteen tai kuuteen saakka. Illan vietän yhdessä perheen kanssa, mutta mietin samalla kuitenkin jatkuvasti juonikuvioita, henkilöhahmoja ja tarinoiden tapahtumia. Koska työhuoneeni on olohuoneemme vieressä, saatan harhailla illan mittaan tekemään kuvia, muistiinpanoja tai jotain muuta lyhytjänteistä.

Noin yhdentoista paikkeilla illalla aloitan yövuoron ja teen töitä niin pitkälle yöhön kuin jaksan, yleensä aamukahteen tai kolmeen.
Koronalla ei ollut oikeastaan mitään vaikutusta työskentelyyni.

Kummasta pidät enemmän, uuden tekstin kirjoittamisesta vai vanhan editoimisesta? Miksi? Onko pöytälaatikosta löytynyt joitakin helmiä, johon olet palannut myöhemmin tai oletko hyödyntänyt aiemmin kirjoittamiasi materiaaleja muulla tavalla?

Pidän uuden kirjoittamisesta enemmän.

Vanhan editoiminen on toki hauskaa, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Kun olen saanut suurimmat heikkoudet ja epäkohdat editoitua käsikirjoituksesta pois, työn luonne muuttuu. Tulen sille helposti tässä vaiheessa sokeaksi ja alan jo haluta päästä siitä eroon. Voisin sanoa niin, että uuden kirjoittaminen on nautintoa, mutta viimeisten vaiheiden editoiminen on puurtamista. Jos minulla on aikaa, laitan kässärin tässä vaiheessa sivuun ja aloitan jotain uutta. Palaan vanhaan vasta sitten kun se on unohtunut. Sitten näen sen jälleen uutena ja uudesta näkökulmasta. Jos aikataulu on tiukka, tilanne on tietysti erilainen.

Pöytälaatikkoni ja pahvilaatikkoni ovat täynnä helmiä, joihin en ole vielä päässyt edes palaamaan. Ne odottavat sitä oikeaa hetkeä vielä toistaiseksi. Aiemmin kirjoittamistani materiaaleista olen hyödyntänyt lähinnä roolipeleihin keräämiäni materiaaleja, mutta niistäkin vasta vasta murto-osan.

Miten tarinasi muotoutuvat? Onko seinälläsi iso taulu henkilöhahmoista ja mahdollisista tapahtumista vai pidätkö muistikirjaa? Miten hahmottelet erilaisia vaihtoehtoja tarinan edetessä? Miten rakennat maailmaa?

Olen impulsiivisuuden ja spontaanisuuden perikuva ja tukeudun täydellisesti  fiiliksiini ja muistiini. Teen toisinaan suunnitelmia ja muistiinpanoja, mutta hukkaan ne sitten. Minulla on toistakymmentä muistikirjaa, joita en koskaan löydä. Ne ovat vain jossain teillä tietymättömillä. Sama on muistilappujen kanssa. Niitäkin saattaa vuosia myöhemmin löytyä mitä oudoimmista paikoista. Ennen tapasin tehdä muistiinpanoja jos heräsin yöllä ja sain jonkin ajatuksen tai idean, mutta nykyään en tee niitäkään enää. Jos ajatus jää mieleen, se on mieleenjäämisen arvoinen, muuten voi unohtuakin.

Ennen kirjoittamista en tee suunnitelmia paperille. Käyn läpi mielessäni tarinan pääpiirteet – muutaman kohtauksen, kenties joitain etappeja matkan varrella ja alun, luonnostelen henkilöhahmot ja ympäristön päässäni ja sitten alan kirjoittaa. Paras tapa kuvailla kirjoittamista on se, että pudotan henkilöhahmot johonkin luomaani hetkeen ja paikkaan, hiivin taustalle katsomaan mitä tapahtuu ja kirjoitan sen. Jos hyvin käy, tarina herää mielessäni henkiin, pääsen flow-tilaan ja vain kirjoitan ja kirjoitan täysin spontaanisti ja impulsiivisesti. Uskoisin tämän työskentelytavan syntyneen roolipelaamisen myötä – opin erityisesti sen kautta elämään useiden henkilöhahmojen elämää mielessäni omasta mielestäni hyvinkin loogisella tavalla.

Mitä päätöksiä ja vaihtoehtoja työn edetessä vastaan tulee, selvitän ne käymällä läpi sisäistä dialogia itseni (ja joskus jopa henkilöhahmojen) kanssa. Kaavioita, seinätauluja tai mitään sellaisia en ole koskaan tehnyt. Olen yrittänyt, mutta se ei ole toiminut.

Kuvassa linnan näköinen rakennus, Kymnaasi ja patsas keskellä sen puutarhaa

Ilkan tekemä kuva Kymnaasin puutarhasta.

Yleensä kerään ympärilleni kuvia, jotka liittyvät käsillä olevaan työhön. Se auttaa uppoutumaan tarinan maailmaan ja helpottaa sen heräämistä henkiin.

Maailman rakentaminen lienee ainoa johdonmukainen ja suunnitelmallinen asia, jonka olen kirjailijan työn mielessä tehnyt. Kaikki materiaali fantasiamaailmaani, nelisen tuhatta sivua, on muutamassa kansiossa ja pahvilaatikossa. Ne ovat asioita, joihin tästä maailmasta kirjoittamisen yhteydessä täytyy useinkin palata.

 

 

Ensimmäiset kirjasi sijoittuivat Lumen ja jään maahan ja niille on paljon toivottu jatkoa. Onko sinulla niihin liittyviä ideoita vielä olemassa?

On todella paljon. Kolme tai neljä viimeistelyä vaille olevaa käsikirjoitusta – noin parituhatta sivua – on valmiina, mutta tosiaan arkistossa odottaa toistakymmentäkin sinne sijoittuvaa käsikirjoitusluonnosta. Suunnitelmani niiden suhteen ovat hyvin kunnianhimoisia ja toivon vain, että jonain päivänä saan ne toteutettua.

Tilannetta hankaloittaa korkean fantasian tukala tilanne tällä hetkellä. Olen saanut kuvan, että se ei ole kustantajien suosiossa, mutta juuri siitä syystä kunnianhimoinen suunnitelmani onkin tehdä jotain hieman tavallisesta poikkeavaa.

Suunnitelmissani on jo pitkään ollut myös lähdeteos Lumen ja jään maahan tai kenties koko fantasiamaailmaan, josta Lumen ja jään maa on vain pieni osa.

Mitä kuuluu Soukkaan sijoittuvalle kirjallesi? Miten espoolaisuus näkyy muuten kirjoissasi? Merkitseekö espoolaisuus sinulle jotain?

Kustannusyhtiö, jolle kirjaa alunperin tarjosin, hylkäsi sen. Käsikirjoitusta kovasti kyllä sielläkin kehuttiin, mutta heidän näkemyksensä mukaan yksittäistä tämänkaltaista teosta olisi ollut vaikea saada myytyä. Hylkäykset kuuluvat ammattiin olennaisena osana, joten aion tehdä käsikirjoitukseen muutaman parannuksen ja lähetän sen muille kustantajille. Niin kuin monelle muullekin käsikirjoitukselleni on tapahtunut, myös tälle on itse asiassa ollut hyötyä sen sivuunjättämisestä. Kun se nousee hylkäyksen notkosta se nousee sieltä entistä parempana ja Soukkaan sijoittuva urbaani satu tulee vielä näkemään päivänvalon.

Espoolaisuus ei juurikaan näy muissa kirjoissani ainakaan toistaiseksi – tiedä sitten, mikä on tulevaisuus.

Jollain tavoin minun on luontevampaa kokea olevani erityisesti soukkalainen kuin espoolainen. Olen asunut Soukassa jo yli kolmekymmentä vuotta ja koen sen irrallisena, omana alueenaan ja se kaikkine piirteineen on hyvin läheinen. Minulle espoolaisuus merkitsee esimerkiksi viihtyisää luonnon ja kaupunkimaisuuden sopusointua, taidetta ja kulttuuria ja hyvin hoidettuja asioita ja palveluita.

Onko joku kirjoistasi / kirjojesi henkilöistä sinulle erityisen rakas ja miksi? Mitä muita kirjallisia hahmoja tai kirjoja rakastat?

Lumen ja jään maa -sarjan päähenkilö Nonna silittää mustan lohikäärmeen päätä

Nonna ja Vargynja

Miltei kaikki kirjojeni henkilöt ovat minulle rakkaita, mutta Lumen ja jään maan Nonna nousee ehdottomaksi ykköseksi. On vaikea sanoa miksi, mutta kenties siksi, että hän oli ensimmäinen ja ehkä sen vuoksi hänestä tuli jollain tavoin rehellisin. Kun kirjoitin hänet, kaikki syntyi ilman ennakko-odotuksia mistään suunnasta ja kaikki hänen jälkeensä tulleet ovat saattaneet saada enemmän ulkoisia vaikutteita.

Mutta Nonnan seurana ovat kyllä hyvin läheisinä Anastasian Elsa ja Kristian, Domowikin Vilma ja Kymnaasin Sofia. Kymnaasin henkilöistä myös  Aveline ja erityisesti Lydia ovat minulle hyvin rakkaita.

Kirjoittamistani kirjoista on vaikea asettaa mitään teosta muita korkeammalle. Hyinen hauta on aina ollut minulle erityisesti läheinen, mutta niin ovat myös Domowik ja Kymnaasi.

Kävin mielessäni läpi vuosikymmenien aikoina lukemiani kirjoja ja sitä, mikä niistä olisi muita rakkaampi tai vaikuttavampi, jos sulkisin pois itsestäänselvästi minun fantasiakäsitykseeni eniten vaikuttaneen Taru Sormusten herrasta -kirjan. Pinnalle nousivat tällä kertaa ehkä hieman yllättävästikin Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli, Richard  Adamsin Ruohometsän kansa ja Stephen Kingin Christine – tappaja-auto.  Kukin näistä on vaikuttanut minuun omalla tavallaan hyvin voimakkaasti.

Kirjoitit Antti J. Jokisen ja Matthew B. Wilderin elokuvakäsikirjoituksiin perustuvia Nicholas North –kirjoja kaksi kappaletta. Kalmattaren kirous -kirjan tiedoissa sanotaan, että kyseessä olisi trilogian ensimmäinen osa ja sitä kolmatta aina välillä kirjastoissa kysellään. Mitä tapahtui ja millaista oli kirjoittaa kirjaa toisen ideaan perustuen? Millaista yhteistyötä teit elokuvakäsikirjoittajien kanssa?

Näillä näkymin kolmatta osaa Nicholas North -sarjaan ei ole tulossa. Kirjasarja sidottiin luonnollisesta syystä jo projektin alussa hyvin olennaisesti elokuvaprojektiin. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ehdittiin kirjoittaa elokuvaprojektin ollessa vielä ajankohtainen, mutta kun elokuvaprojekti kaatui, kustantajan kanta oli se, ettei kolmatta kirjaakaan enää tehtäisi. Elokuvan ja kirjojen oli suunniteltu tukevan toisiaan, joten näin tapahtui.

Elokuvaprojekti oli niin kiireinen, että se toi omat haasteensa työskentelyyn. En ollut koskaan kirjoittanut kenenkään muun kanssa yhteistyössä enkä kenenkään muun ideoihin perustuen ja elokuvaprojektin vuoksi kirjojen kirjoittamiseen annettiin niin tiukat ”rajat”, että en totta puhuen kokenut työskentelyä luontevaksi.

Yhteistyö Antti Jokisen kanssa oli kuitenkin hyvin antoisaa,  mielenkiintoista ja jossain määrin myös opettavaista. Pidimme palavereita, joissa pyörittelimme toistemme ajatuksia ja ideoita joskus hyvinkin vauhdikkaasti. Minä pyrin sitten kirjoittamaan ne sillä tavalla, kuin olimme yhdessä sopineet, saatuani jotain aikaan Jokinen luki tuottamani tekstin, pidettiin uusi palaveri ja niin edelleen. Erityisenä vaikeutena oli kuitenkin toisen luomaan maailmaan astuminen.

Kaikesta huolimatta on pakko myöntää, että halu kolmannen osan kirjoittamiseen jäi nakertamaan mieleeni.

Kuvassa pelottava punasilmäinen ja pitkähampainen, harmaaihoinen ja tummahiuksinen ihmistä muistuttava hahmo

Noidankiron noita

Uusimmat jo ilmestyneet kirjasi, Anastasia, Domowik ja Kymnaasi ovat kauhugenreä. Miksi tyylinvaihdos fantasiasta kauhuun?

Olin jo vuosikausia halunnut kirjoittaa kauhua, mutta en uskonut pystyväni siihen – pelottamaan lukijoita. Kun sitten sain mahdollisuuden apurahan turvin kirjoittaa Anastasian, aloin kuulla sisimmästäni sitä ääntä, jolla pystyisin omasta mielestäni kertomaan pelottavia tarinoita. Onnekseni pääsin loistavan hyvin toimivaan yhteistyöhön erityisesti kauhuun keskittyneen vaasalaisen Haamu-kustantamon kanssa ja niin olen pysynyt toistaiseksi kauhussa – tai pikemminkin sekoittanut kauhun elementtejä fantasiaan tai toisinpäin. Toiveena ja suunnitelmana olisi jonain päivänä mennä harppausta pidemmälle ja kirjoittaa vielä hirvittävämpää kauhua ainakin yhden romaanin verran. Olen tyytyväinen vasta sitten, kun saan luotua niin kammottavan tarinan, että sitä ei heikompihermoinen pysty hämärän ja aamunkoiton välissä edes lukemaan.

En kuitenkaan missään mielessä ole unohtanut tai siirtänyt fantasiaa syrjään ja aikomuksenani on jatkossa kirjoittaa sekä kauhua että fantasiaa.

Kirjan Noidankiro-kansi

Noidankiron kansi – kirjailijan itsensä tekemä!

Mitä haluaisit kertoa uusimmasta kirjastasi Noidankiro?

Noidankiro on jatkoa Domowikille ja jatkaa Vilma Sumeliuksen seikkailuita Raaseporin linnan tuntumassa ja meidän tuntemamme todellisuuden ja satumaisen ja toisinaan kammottavankin Alismaan välillä.

Noidankiron tapahtumat kietoutuvat vuosisatoja piilossa olleen pahuuden ympärille. Vilman koti, Hästebäckin kartano, on uhattuna aivan niin kuin koko Raasepori ja erityisesti kaikki ihmiset, jotka ottavat osaa juhannuksena järjestettävään ”Satujen Raasepori” -tilaisuuteen. Ainoa, joka saattaa torjua uhan, on Vilma ja hänen ystävänsä, Linnajengi ja apunaan näillä ovat Alismaan voimat, Vilman suku ja salaperäisen Hästebäckin kartanon kodinhenki, Domowik.

Noidankiro on Domowikia hivenen pelottavampi. Ei siksi, että olisin suunnitellut sitä sellaiseksi – siitä vain tuli sellainen.

Vinkkaa pari kirjaa, jotka kannattaa omasi lisäksi lukea.

Fantasian tai spekulatiivisen fiktion puolelta ylipäätään haluaisin vinkata koko suomalaista spefigenreä. Se pitää sisällään loistavia kirjailijoita ja teoksia, joihin kehottaisin kaikkia yhtään genrestä kiinnostuneita tutustumaan. Ero käännettyyn valtakirjallisuuteen on hurja – positiivisessa mielessä. Erityisesti suosittelisin opettajia valitsemaan ennakkoluulottomasti lukulistoilleen suomalaisia nuortenkirjailijoita ja pienkustantajien kautta julkaisevia, hieman tuntemattomampia kirjailijoita ja teoksia.

Kauhusta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Marko Hautalan tuotantoon sekä esimerkiksi Stephen Kingin jo edellämainittuun Christine Tappaja-autoon, Hohtoon ja Painajaiseen (Salem’s Lot). Clive Barkerin Veren Kirjat sekä H.P.Lovecraftin koko tuotanto kannattaa käydä läpi samoin John Ajvide Lindqvistin romaanit  – Kuinka kuolleita käsitellään ja Ihmissatama ovat loistavia kirjoja. Cormack McCarthyn Tie on yksi pitkään aikaan vaikuttavimmista lukemistani teoksista – fantastinen kuvaus synkästä tulevaisuudesta.

Kiitokset Ilkalle haastattelusta ja erityisesti mahtavista kuvituskuvista, joiden tekoon Ilkka kertoo käyttävänsa Daz Studiota ja käsittelevänsä niitä Affinity Photo -ohjelmalla. 3D-mallit hän tekee Blenderillä.  Hyvää Espoo-päivää kaikille myös näin outona vuonna 2020! 

Espoon Fantasia -ryhmä aloitti kirjailijahaastattelusarjan koronakeväänä 2020. Linkit kevätkauden haastatteluihin alla. Syksyllä haastatteluja tulee hiukan harvempaan tahtiin, mutta vähintään kerran kuukaudessa.

Domowikin ja Noidankiron päähenkilö Vilma (nuori ruskeatukkainen tyttö) ja kettu

Vilma ja kettu

Aiemmin ilmestyneet haastattelut:

Sini Neuvonen

Ibbotson, Cooper, Le Guin, Tolkien, satukokoelmat – suosikkikirjani olivat fantasiaa jo ennen kuin genreistä mitään tiesin. Aineistovalintaa tekevänä koetan pysyä mukana sekä fantasian että scifin uutuuksissa. Hyviä kirjoja on enemmän kuin aikaa lukea.

1 kommentti

  1. […] Lin – Elina Pitkäkangas – Anniina Mikama – Liliana Lento – Anna Kaija – Ilkka Auer – Emmi Itäranta – Mikko Toiviainen – Elli Leppä – Matt Haig ja Sarianna […]

Kirjoita kommentti