Kirjailijahaastattelu : Marko Hautala

Vuosi 2022 alkaa kauheissa merkeissä, sillä Fantasia sai haastatteluunsa Suomen kauhukirjallisuuden huipun Marko Hautalan (s. 1973). Hänen Boris Hurtalle omistamansa novellikokoelma Kuolleiden valssi ilmestyi vuoden alussa. Viime vuonna Markon novelli Varpaat sai kansainvälistä tunnustusta, sillä se oli ehdolla Shirley Jackson -palkintoon.

Marko Hautala. Kuvaaja Veikko Somerpuro (Tammi).

Milloin viimeksi kävit kirjastossa ja miksi?

Viimeksi kävin varmasti tylsästi vain palauttamassa lainoja, mutta olen käyttänyt kirjastoa myös työskentelypaikkana. Rauhallinen ympäristö ja kirjojen läsnäolo on joskus inspiroivaa vaihtelua työhuoneelle.

Millainen suhde sinulla on kirjastoon? Onko mieleesi jäänyt joku erityinen kirjastomuisto?

Kirjastot ovat olleet tärkeitä koko elämän, paitsi että ammattikirjailijana merkitys on siinä mielessä vähentynyt, että kirjoja kerääntyy kotiin eri kanavista enemmän, jolloin niitä ei tule lainattua. Muistan ihan ensimmäisen kirjastokokemukseni: isä vei minut kirjastoon ja lainasi minulle jonkin kuvitetun kirjan, jonka kannessa villin lännen sheriffi pitelee revolveria.

Miten sinusta tuli kirjailija? Oliko sinulle heti selvää, että kirjoittaisit spekulatiivista fiktiota?

Tavallaan kyseessä on ollut vääjäämättömyys, sillä kirjoittaminen on ainut asia, jonka oikeasti osaan. Spefi ja nimenomaan kauhugenre tuli mukaan täysin automaattisesti. Itse asiassa minunhan ei olisi kannattanut kirjoittaa kauhua, sillä vielä 2000-luvun alkupuolella suuret kustantamot eivät sitä julkaisseet. Sain livautettua Itsevalaisevat-romaanin Tammelle ilman, että mainitsin saatekirjassa genreä sanallakaan.

Onko sinulla joku kirjallinen esikuva? Keneen haluaisit itseäsi / mihin kirjoihin haluaisit teoksiasi verrattavan? 

Varsinaista esikuvaa ei ole, mutta jos on pakko nimetä esikuva, sanottakoon Ramsey Campbell. Erityisesti novelleissa Campbell luo nerokkaasti kauhun tunnelmaa täysin arkisissa tilanteissa. Stephen King oli teini-iässä hyvin tärkeä kirjailija, joten hänen vaikutustaan tuskin voi välttää, ja Boris Hurtta oli aikoinaan yksi niistä harvoista, jotka osoittivat että Suomessakin voi kirjoittaa kauhua (toinen oli Kari Nenonen). Hurtan poismeno viime vuonna oli todella surullinen juttu. Hän oli edelleen selvästi läsnä genressä ja osasi tarjota nuoremmilleen pitkän ajan näkemyksiä siitä, kuinka spefiä on Suomessa käsitelty.

Millainen on tyypillinen kirjoituspäiväsi? Onko se muuttunut nyt korona-aikaan vai ovatko rutiinisi samat?

Korona ei juurikaan muuttanut rutiinejani, paitsi että oli enemmän aikaa kirjoittaa, kun erilaiset esiintymiset vähenivät. Rutiinini on, että pyrin pääsemään aamulla koneelle mahdollisimman nopeasti ja ilman häiriötekijöitä. Päivällä teen pitkän kävelylenkin ja iltapäivällä joko jatkan kirjoittamista tai hoidan kirjailijuuteen kuuluvia sivutöitä, esimerkiksi vastailen haastatteluihin. Mökillä vietän tasaisin väliajoin intensiivisempiä kirjoitusjaksoja, jolloin työskentelen käytännössä aamusta iltaan. Nuorempana kirjoitin myös öisin, mutta se ei enää oikein luonnistu, kun vuorokausirytmi menee sekaisin.

Kummasta pidät enemmän, uuden tekstin kirjoittamisesta vai vanhan editoimisesta? Miksi? Onko pöytälaatikosta löytynyt jotakin helmiä, joihin olet palannut myöhemmin tai oletko hyödyntänyt aiemmin kirjoittamiasi materiaaleja muulla tavalla?

Riippuu inspiraation asteesta. Uuden kirjoittamiselle ei vedä vertoja mikään silloin, kun se tuntuu automaattikirjoittamiselta eli lauseet tulevat ikään kuin itsestään. Olen luultavasti onnellisimmillani silloin. Editoimisessa on toisaalta oma nautinnollisuutensa, sillä sitä tehdessä on yleensä parempi ote kokonaisuudesta. En useinkaan palaa vanhoihin romaaniaihioihin, mutta novellien suhteen voi käydä niin, että pöytälaatikosta löytyy unohdettuja helmiä, jotka kaipaavat vain pientä hiomista.

Miten tarinasi muotoutuvat? Onko seinälläsi iso taulu henkilöhahmoista ja mahdollisista tapahtumista vai pidätkö muistikirjaa? Miten hahmottelet erilaisia vaihtoehtoja tarinan edetessä? Miten rakennat maailmaa?

En tee juurikaan muistiinpanoja henkilöistä, mutta tarinan rakenne on työhuoneeni seinällä ”triptyykkinä” eli kolmena yhteen liitettynä muistitauluna (jaan tarinani perinteisesti eli kolmeen näytökseen).

Käytän myös Scrivener-ohjelmaa, mutta jostakin syystä fyysinen muistitaulu paperilappuineen ja piirroksineen toimii parhaiten. Suunnitelmat tietysti elävät tarinan ehdoilla eli en koskaan anna suunnitelmien sitoa mielikuvitustani.

Onko joku kirjoistasi / kirjojesi henkilöistä sinulle erityisen rakas ja miksi? Mitä muita kirjallisia hahmoja tai kirjoja rakastat?

Vaikea kysymys, sillä minusta tuntuu että samat henkilöhahmot vaeltavat kirjasta toiseen eri nimillä, eri ikäisinä ja erilaisilla sukupuolilla. Nämä ovat luultavasti sisäisiä persooniani, joiden kanssa keskustelen kirjoittaessani, mutta en varsinaisesti halua analysoida asiaa. Pääasia on, että kirjoittaessa tuntuu siltä, että hahmo alkaa puhua ja toimia omaehtoisesti, ilman että joudun liikuttamaan häntä tilanteesta toiseen kuin kankeanivelistä nukkea.

Kuokkamummo on ehkä tunnetuin kirjoistasi. Sillä on oma soundtrack. Miten sen tarina syntyi ja miten yhdistit musiikin tarinaan? Voiko lukija päätellä tarinoidesi biisivalinnoista jotain sinun musiikkimaustasi?

Kuokkamummon lähtökohtana oli aito urbaanilegenda lapsuuslähiöstäni eli Vaasan Suvilahdesta. En ikävä kyllä muista, mitä musiikkia romaania kirjoittaessani kuuntelin, mutta Lustmord-nimien ambient-artisti on ollut vakisoitossa jo pitkään, joten luultavasti ainakin sitä olen kuunnellut. Myös suomalaisen Juha-Matti Rautiaisen musiikki on pyörinyt kirjoittamiseni taustalla toistuvasti.

Usein romaaneissani esiintyvät artistit ja kappaleet liittyvät omiin mieltymykseeni eri ikäkausina, mutta eivät välttämättä. Aika selvää lukijoilleni kuitenkin lienee, että kuuntelin teininä metallibändejä, sekä valtavirtaisempia että vähän marginaalisempia. Vanhemmiten musiikkimaku on laajentunut huomattavasti, mutta edelleen hyvät metallibändit ilahduttavat. Viime aikoina olen kuunnellut Monolord-nimisen bändin Your Time to Shine -levyä lähes yhtä maanisesti kuin nuoruuden suosikkialbumeja.

Oletko saanut käännöksistäsi palautetta ulkomailta? Onko pohjoismaiselle kauhulle kysyntää?

Palautetta on tullut ja viime vuonna Pale Toes (Varpaat) -niminen novellini oli jopa Shirley Jackson Award -ehdokkaana. En tiedä onko pohjoismaiselle kauhulle sinällään kysyntää, mutta hyvällä tuurilla ja hyvällä tarinalla on näköjään mahdollista päästä jopa englanninkielisille markkinoille, jotka ovat pahamaisen tukossa ihan omasta tarjonnastaan.

Viime vuonna sinulta ilmestyi myös kirjastoon sijoittuva lastenkirja, Lauri Luu ja riivattu lukukoira, jossa on Brocin kuvitus. Mistä lähti ajatus tehdä kirja lukemista ja kirjastoa pelkääville lapsille? Miten työskentely kuvittajan kanssa sujui? Aiotko tulevaisuudessa kirjoittaa enemmänkin lapsille suunnattuja kirjoja?

Vaimoni Tiina Hautala pyörittää Haamu Kustannusta ja hän on jo pitkään taivutellut minua kirjoittamaan lastenkirjan. Rimakauhu lykkäsi projektin aloittamista pitkään, mutta Lauri Luu ja riivattu lukukoira -idea tuntui lopulta tarpeeksi hyvältä, jotta uskalsin alkaa kirjoittaa. Tarina luultavasti kuvastaa omaa suhdettani kirjastoihin eli niiden tärkeyttä omassa elämässäni ja erityisesti lapsuudessa.

Kuvittaja Broci on todella pätevä ja näkemyksellinen kuvittaja, jonka kanssa työskentely on aina vaivatonta. Itse asiassa jotkut hänen kuvituksensa inspiroivat minua eli muutin ja editoin tekstiä kuvitusten synnyttämien ideoiden pohjalta. Lauri Luulle on tulossa toki myös jatkoa!

Kuolleiden valssi on ensimmäinen novellikokoelmasi. Millainen suhde sinulla on novelleihin kirjallisuuden lajina?

Kuolleiden valssin syntytarina on oikeastaan aika pitkä, sillä suunnittelin novellikokoelman julkaisemista jo yli kymmenen vuotta sitten. Novellit ovat olleet minulle tärkeä kirjallisuudenlaji ehkä siksikin, että kauhugenren suuruudet kuten Poe ja Lovecraft olivat nimenomaan novellisteja. Myös uudemmat tekijät kuten Shirley Jackson, Ramsey Campbell ja Clive Barker tunnetaan parhaiten juuri novelleista.

Omassa kokoelmassani haasteeksi muodostui oma estetiikantajuni eli halusin että teos on orgaaninen kokonaisuus samalla tavalla kuin runokokoelma tai musiikkialbumi, eli jokainen tarina on samaan aikaan itsenäinen ja silti osa kokonaisuutta. Se oli aika haastavaa, sillä joitakin hyviäkin tarinoita piti jättää sivuun siksi, etteivät ne istuneet kokonaisuuteen.

Kuolleiden valssissa on edustettuna monenlaisia kauhun alagenrejä. Oliko novellien valinta helppoa?

Osavastaus tuli varmaan edellä, eli valintaprosessi ja tarinoiden järjestys aiheutti vähän päänvaivaa. Halusin että novellit ovat tarpeeksi erilaisia, mutta että niitä silti yhdistää jokin tietty sävy tai pohjavire.

Mitä muuta haluaisit kertoa uudesta kirjastasi?

Olen itse asiassa yllättynyt siitä, miten hyvän vastaanoton se on saanut. Kuolleiden valssi on kuitenkin marginaalista genreä edustava novellikokoelma, ja Mika Tuomisen kansikuvituksessa on pääkalloja, punaista savua ja pyramideja. Ei kuulosta miltään koko kansan suosikilta, mutta Kuolleiden valssi vaikuttaa jo tässä vaiheessa pienoiselta menestykseltä. Erityisen hienoa kauhugenren näkökulmasta ja siksi, että kokoelman novelleissa on jopa aika kokeellisia lähestymistapoja.

Vinkkaa pari kirjaa, jotka kannattaa omasi lisäksi lukea.

Viimeisen vuoden sisällä olen lukenut paljon mielenkiintoista, mutta laitan nyt tähän joitakin sekä suomalaisia että ulkomaalaisia. Susanna Clarken Piranesi (suom. Helene Bützow) on poikkeuksellisen hieno ja aidosti syvällinen fantasiaromaani. Catriona Wardin The Last House on Needless Street pyörittää lukijaa nerokkaalla tavalla kohti outoa loppuratkaisuaan. Kotimaisista syvimmin kolahti Jukka Laajarinteen filosofinen historiaromaani Mykistynyt mies. Haiteksti-kirjailija Steven Hallin Maxwell’s Demon on puutteistaan huolimatta huikaisevan kunnianhimoinen romaani. Pohjoismaisesta kauhusta pitää ehdottomasti nostaa esiin ruotsalaisen Per Faxneldin folk horror -kokoelma Uhripuu (Offerträdet), jonka novellit ovat yhtä aikaa lumoavia ja sietämättömän julmia.

Kiitokset Markolle haastattelusta ja hienoa vuotta 2022 kaikille blogin lukijoille!

Espoon Fantasia -ryhmän kirjailijahaastattelut
-vuonna 2021:
Elina Rouhiainen – J. Pekka Mäkelä – Dess Terentjeva ja Susanna Hynynen – Sini Helminen – Anni Kuu Nupponen – Mintie Das – Magdalena Hai – Toni Tuomanen – Päivi Marita Alatalo – Anne Leinonen
-vuonna 2020:
Siiri Enoranta – Mia Myllymäki – Piia Leino – JS Meresmaa – Lucilla Lin – Elina Pitkäkangas – Anniina Mikama – Liliana Lento – Anna Kaija – Ilkka Auer – Emmi Itäranta – Mikko Toiviainen – Elli Leppä – Matt Haig ja Sarianna Silvonen