Kirjailijahaastattelu: Toni Tuomanen

Fantsun Lokakuun haastattelussa esitellään espoolainen kirjailija Toni Tuomanen (s. 1969), joka on kirjoittanut kaksi kauhuteosta, Kotonakulkijat ja Vellamon kevät ja yhden realistisemman romaanin Leipäjonoromaani.

Milloin viimeksi kävit kirjastossa ja miksi?

Siitä on yllättävän kauan. Pari viikkoa sitten kävin hakemassa muutaman varaamani kirjan. Kyseessä on Suomen jatkosotaan liittyvä tietokirjallisuus, josta ammennan faktatietoa uutta romaaniani varten.

Millainen suhde sinulla on kirjastoon? Onko mieleesi jäänyt joku erityinen kirjastomuisto?

Läheinen suhde kirjastoihin alkoi jo lapsena. Vietin lapsuuteni Imatralla, jossa ei 80-luvulla ollut ihan hirveästi vapaa-ajanviettomahdollisuuksia. Lukemisesta tuli tietysti tärkeä harrastus, ja muistan edelleen elävästi Tainionkosken sivukirjaston Imatralla. Lasten ja nuorten osastolta ahmin tietysti kaikki sarjakuvat sekä E.R. Burroughsin Tarzan- ja Mars-kirjat, mutta uskaltauduin melko varhain livahtamaan myös aikuisten osastolle. Ensimmäiset lukemani kauhukirjat olivat Bram Stokerin Dracula ja Peter Straubin Kummitusjuttu, jotka luin ala-asteikäisenä.

Aikuisena suhteeni kirjastoihin on pysynyt läheisenä, vaikka koronakriisi meitä hieman etäännytti. Ensimmäiset romaanikäsikirjoitukseni on muuten kirjoitettu kirjastojen asiakastietokoneilla, koska minulla ei niiden aikaan ollut tarpeeksi hyviä laitteita kotonani.  Kiitoksia siis vaan etenkin Nöykkiön, Haukilahden ja Matinkylän kirjastoille.

Ison Omenan kirjastohan vilahtaa yhtenä tapahtumapaikkana myös Leipäjonoromaanissani, joskaan sitä ei mainita nimeltä.

Miten sinusta tuli kirjailija? Oliko sinulle heti selvää, että kirjoittaisit spekulatiivista fiktiota?

Kirjailijan työ on ollut läpi elämän eräänlainen kaukainen haave, jonka toteuttaminen käytännössä jäi melko myöhäiselle iälle. Aloin naputella ensimmäistä romaanikäsikirjoitustani loppuvuonna 2017, eli vain neljä vuotta sitten. Sen jälkeen käsikirjoituksia on syntynyt peräti viisi, joista kolme on tähän mennessä julkaistu kirjana. Vain kaksi niistä on spefiä, loput jonkinlaista nykyrealismia. Toki alusta asti oli selvää, että tulen kirjoittamaan myös kauhukirjallisuutta koska se genre on vaikuttanut minuun voimakkaasti, mutta en pelkästään sitä.

Onko sinulla joku kirjallinen esikuva? Keneen haluaisit itseäsi / mihin kirjoihin haluaisit teoksiasi verrattavan?

Kauhun saralla esikuvat on helppo nimetä ja niitä on kaksi: Mats Strandberg ja Stephen King. Kingin tarinoita aloin lukea jo teini-iässä, mutta oikeastaan Strandberg palautti uskoni kauhukirjallisuuden ilmaisuvoimaan vain neljä vuotta sitten. Ilman sellaisia romaaneja kuin Hoivakoti (Hemmet) ja Ristely (Färjan) ei olisi myöskään allekirjoittaneen Kotonakulkijoita ja Vellamon kevättä. Stephen Kingiltä puolestaan olen ehkä omaksunut maaseutumiljöön ja päähenkilön alkoholismin. Viimeksi mainittu tosin liittyy myös omaan elämänkokemukseen ja ammattiini sosiaali- ja terveysalalla.

Spefin ulkopuolelta sitten on tullut vaikutteita monilta erilaisilta kirjailijoilta, mutta enimmäkseen suomalaisilta.  Mainittakoon vaikkapa Kjell Westö, Jari Tervo, Anna-Leena Härkönen, Rosa Liksom, Pelle Miljoona, Kauko Röyhkä, Väinö Linna ja Jarkko Laine. Sofi Oksasen ja Katja Ketun teoksista tehdyistä elokuvista olen tykännyt, mutta en ole vieläkään lukenut niitä kirjoina, heh.

Millainen on tyypillinen kirjoituspäiväsi? Onko se muuttunut nyt korona-aikaan vai ovatko rutiinisi samat?

Nykyisin ei ole tyypillistä kirjoituspäivää, vaan saatan kirjoittaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Siihen aikaan, kun kävin kirjoittamassa kirjastojen tietokoneilla, piti kirjastoon mennä mahdollisimman varhain aamulla tai myöhään illalla, jolloin siellä oli rauhallisinta. Nykyisin kirjoitan kotona milloin mihinkin aikaan.  Kirjoittamisen lomassa lataan päätäni katsomalla elokuvia ja tv-sarjoja. Ehkä siksi kirjojani on sanottu ”elokuvamaisiksi”, hah.

Kummasta pidät enemmän, uuden tekstin kirjoittamisesta vai vanhan editoimisesta? Miksi? Onko pöytälaatikosta löytynyt jotakin helmiä johon olet palannut myöhemmin tai oletko hyödyntänyt aiemmin kirjoittamiasi materiaaleja muulla tavalla?

Kumpikin työvaihe on omalla tavallaan hauska ja haasteellinen. Joskus editointivaihe on siitä mukava, että pääsee vaihtamaan ajatuksia kustannustoimittajan tai kustantajan kanssa. Pyrin aina ottamaan korjausideat ja hiomisehdotukset vastaan kiitollisuudella, mutta toisinaan pidän myös oman pääni jos joku yksityiskohta tai juonenkäänne on minulle erityisen tärkeä.

Pöytälaatikossa minulla ei nyt ole muuta kuin ne kaksi käsikirjoitusta, joilla ei vielä ole kustannussopimusta.  Niistä toinen on omaan elämään pohjautuva fiktio, jota työstin taannoin kustannus Aarnin kirjoituskurssilla, ja toinen on Leipäjonoromaanin jatko-osa. Jatko-osat ovat minulle siis luontevia. Minua myös viehättää eräänlainen spin off -tekniikka, jossa yhden tarinan sivuhenkilöstä tuleekin seuraavan tarinan päähenkilö. Esimerkiksi Leipäjonoromaanissa vilahtava metalliyhtye Excrementum ansaitsisi oman romaaninsa.  Spin off -kuvio toimii myös toisin päin, eli yhden romaanin päähenkilö voi vilahtaa sivuhenkilönä seuraavassa romaanissa. Se on minusta hauskaa. Erityisen hauskaa se on, jos tällainen piipahdus tapahtuu genrerajan yli.

Miten tarinasi muotoutuvat? Onko seinälläsi iso taulu henkilöhahmoista ja mahdollisista tapahtumista vai pidätkö muistikirjaa? Miten hahmottelet erilaisia vaihtoehtoja tarinan edetessä? Miten rakennat maailmaa?

Aloittaessani minulla ei ole kovin selkeää juonirakennetta mielessäni. Siitä voi olla jokin hajanainen hahmotelma tai aihio, ehkä pelkkä aavistus, mutta toisinaan tarina lähtee kulkemaan aivan yllättävään suuntaan, joka ei aloittaessa tullut edes mieleen. Henkilöhahmot ovat kuitenkin melko valmiina mielessä, mutta ei se mitä heille tulee tapahtumaan.  Pyrin sijoittamaan tarinaan mahdollisimman erilaisia henkilöitä; eri ikäisiä, eri taustaisia, eri sukupuolia. Heidän kaikkien on tarkoitus olla mahdollisimman autenttisia kokonaisia ihmisiä, joilla on oma menneisyys, persoonallisuus ja motiivit.  Jos joku henkilö jää ohueksi tai ontoksi, tai jotenkin liian ”statistiksi”, se hieman harmittaa jälkeenpäin.

Kirjoittamisen aikana saatan tehdä joitain hajanaisia muistiinpanoja. Jossain vaiheessa, yleensä siinä 20 – 40 liuskan jälkeen, tarinan henkilöt tuntuvat muuttuvan todellisiksi ihmisiksi. Silloin he alkavat ikään kuin elää omaa elämäänsä ja kertoa tarinaansa minulle, jonka minä vain kirjaan ylös.

Jostain kummallisesta syystä romaanieni päähenkilöt ovat usein naisia. Vellamon kevään päähenkilö on nelikymppinen nainen, ja Leipäjonoromaanin keskiössä on yksinhuoltajaäidin ja hänen tyttärensä suhde. En ole itsekään ihan varma, miksi naisista kirjoittaminen on minulle luontevaa. Ehkä naiset ovat ilmaisultaan jotenkin värikkäämpiä, eloisampia.

Tarinoitteni miljöö on usein jokin todellinen paikka.  Romaaneissani vilahtelee oikeita paikannimiä pääkaupunkiseudulta ja itä-Suomesta. Ainoastaan Savisalmi on täysin fiktiivinen paikka: pieni kirkonkylä jossain Lappeenrannan ja Savonlinnan välimaastossa, mutta mahdollisimman keskellä ei-mitään. Siellä päin on kyllä olemassa paikka nimeltä Savitaipale, mutta en tunne sitä kovinkaan hyvin enkä tiedä missä määrin minun Savisalmeni muistuttaa sitä.

Onko joku kirjoistasi / kirjojesi henkilöistä sinulle erityisen rakas ja miksi? Mitä muita kirjallisia hahmoja tai kirjoja rakastat?

Eräs Leipäjonoromaanin lukenut työkaverini sanoi minulle, että ”sinä todella välität romaanihenkilöistäsi ja kirjoitat heistä kauniisti”. Se oli parhaita saamiani kehuja koskaan. Kaikki henkilöt ovat siis rakkaita, mutta jotkut ehkä rakkaampia kuin toiset.

Kaikissa ilmestyneissä kolmessa romaanissani yksi päähenkilö on teini-ikäinen vaaleahiuksinen tyttö. Mietin, että liittyykö tämä johonkin omaan nuoruuden ensirakkauteeni joskus kauan sitten. Kauhuromaanieni Emilia ja Leipäjonoromaanin Salla ovat melko identtisiä, hieman erilaisin perhetaustoin. Mitään seksuaalisia tuntemuksia tällaiseen hahmoon ei minulla liity. Käsittelenkin seksiä ja seksuaalisuutta vain aikuisten henkilöitteni kautta.

Ehkä rakkaimmaksi hahmoksi on kuitenkin tullut taiteilijanimeä Vellamo käyttävä nelikymppinen nainen, joka on aloitteleva kirjailija. Hän on taistelijaluonne ja oman elämänsä sankaritar, joka kamppailee alkoholismin ja äitiyden ristiaallokossa. Mielestäni siinä mielessä tärkeä hahmo, että suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ei ole ylipäätään kuvattu kovinkaan paljon naisten päihdeongelmia.

Miespuoliset henkilöt eivät tunnu minulle ihan yhtä rakkaille. Luomani mieshahmot ovat joko machoja kuten Kotonakulkijoiden Arto, juntteja kuten Vellamon kevään Peltsi tai reppanoita niin kuin Leipäjonoromaanin Kasper. Leipäjonoromaanissa on toki myös pastori Koistinen, joka on uskossaan horjuva tohvelisankari. Hän on ehkä minulle mieluisin mieshahmo.

Tulevassa romaanissani on muuten miespääosassa viinaan menevä viisikymppinen sotakirjailija, joka diggaa heavy metallia. Mutta se ilmestyy vasta ensi vuonna, jos Luoja ja kustantamo suovat.

Jos mietin muiden kirjoja, niin Mats Strandbergin henkilöhahmot ovat koskettavia ja aidon tuntuisia. Strandbergilla on kyky ymmärtää elämän kolhimia ihmisiä ja hän tuntuu välittävän heistä.

Eräässä melko tunnetussa suomalaisessa romaanissa nimeltä Tuntematon sotilas on melko verraton henkilöhahmogalleria, vaikka se koostuu suurelta osin vain miehistä.  Tuntemattoman henkilöitä on myös analysoitu paljon, mutta monellekaan ei ole tullut mieleen, että Vanhala vaikuttaa homoseksuaalilta. Olen myös pohtinut, mitä diagnooseja nykyaika löytäisi sotamiehille Viirilä ja Riitaoja.

Olet ammatiltasi sosionomi ja päihdetyöntekijä. Miten se näkyy kirjoissasi? Entä espoolaisuus?

Näkyvät melko paljonkin. Kirjojeni päähenkilöt asuvat Espoossa. Tapahtumapaikkoina mainitaan mm. Haukilahti ja Soukka.  Leipäjonoromaanin kirkon esikuva on Espoonlahden kirkko, jossa on kuvatun kaltainen elintarvikejakelu. Ison Omenan kirjasto toimii miljöönä eräälle Leipäjonoromaanin kohtaukselle, mutta sitä en mainitse nimeltä. Olemassa olevat Pub Ruorimies ja ravintola Satulinna mainitaan nimeltäkin.

Mainittakoon nyt vielä, että Leipäjonoromaanissa esiintyvän tukiasuntolan esikuvana on Sepänkylän tukiasuntola Espoossa, jossa olin joskus harjoittelussa.  Sekä Leipäjonoromaanissa että Vellamon keväässä on myös nuorisokoti, jonka esikuvana puolestaan on ollut Kalliolan vastaanottokoti Espoossa. Sielläkin olin joskus harjoittelussa.

Päihdetyötä olen tehnyt pitkään Helsingin päihdepoliklinikalla, jonka kaltainen myös esiintyy Leipäjonoromaanissa.  Eräs kollegani tunnisti kyseisestä romaanista myös Hietaniemen asunnottomien palvelukeskuksen.

Sosionomin työstä ja koulutuksesta on toki ollut apua kirjoittamisessa.  Päihdetyön lisäksi tunnen jonkun verran lastensuojelua, maahanmuuttajien asioita ja vanhustenhoitoa.

Kauhuaiheisten Kotonakulkijat ja Vellamon kevät -kirjojen lisäksi olet kirjoittanut realistisen Leipäjonoromaanin. Oliko sen kirjoittaminen jotenkin erilaista kuin spefimpien teosten?

Ei se kovinkaan paljon erilaista ollut, koska samanlaisia teemoja pyörii kaikissa romaaneissani. On sosiaalisia ongelmia, päihteitä ja kipuilua ihmissuhteissa. Tietysti se yliluonnollinen kauhuaspekti puuttuu arkirealismista, eikä lukijaa tarvitse yrittää säikytellä. Spefin kanssa tulee välillä hieman sellainen ”no huhhuh” -fiilis, että voinko minä todella ihan pokkana kirjoittaa jotain tällaistakin, vaikka oikeasti olen skeptikko ja ateisti. Siis että vampyyreita ja noitia, LOL. Mutta sitten kun taas lukee tai katsoo jotain todella hyvää kauhua, on se niin jylhää ja ihanaa että siihen rakastuu uudelleen.

Vellamon kevät

Vellamon kevät on itsenäinen jatko-osa Kotonakulkijoille. Voiko sen kuitenkin mielestäsi lukea itsenäisenä teoksena?

Voi sen lukea itsenäisenä teoksena, vaikka siinä on muutamia viittauksia Kotonakulkijoiden tapahtumiin.  Esikoisen lukeminen ensin voi kuitenkin olla hyväksi. Kotonakulkijoissahan ei mainita tapahtumien vuosilukua, mutta Vellamon keväässä mainitaan koronakriisi, josta on helppo päätellä ajankohdan olevan vuoden 2020 kevät. Nuoret päähenkilöt ovat varttuneet kaksi vuotta, joten Kotonakulkijoiden voisi laskea sijoittuvan vuoteen 2018.  Vuosiluku ei ole kuitenkaan oleellinen siinä.

Mitä muuta haluaisit kertoa uudesta kirjastasi?

Vellamon kevät on nopeasti luettava varhaiskeski-ikäisen naisen odysseia suomalaisessa maalaismaisemassa.  Nainen kamppailee esikoisromaanin kirjoittamisen kimpussa, samalla kun nurkissa kummittelee alkoholismin varjo ja äitinä epäonnistumisen tuska. Maaseudun miehetkin tuppaavat aiheuttamaan päänvaivaa. Tietysti seudulla häilyy myös jotain yliluonnollista pahaa, jo päähenkilön omien sukujuurienkin vuoksi.

Kirjaa kirjoittaessani kesällä 2020 kuuntelin aika paljon Korpiklaani -yhtyettä, joka mainitaan kirjassakin. Musiikki on muutenkin minulle tärkeä inspiraation lähde. Kirjoittaminen ei onnistu, ellei taustalla raikaa joku metal, punk tai rap.

Vinkkaa pari kirjaa, jotka kannattaa omasi lisäksi lukea.

Kaikkia kirjoja kannattaa lukea! Ostakaa, hyvät ihmiset, etenkin pienkustantamojen kirjoja, niin ala pysyy vireänä. Lukekaa kuitenkin monipuolisesti sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta.  Lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donnerkin lausui. Älkää panostako vain muodikkaisiin äänikirjoihin, vaan ostakaa ja lainatkaa myös perinteisiä kirjoja.  Kirja on myös aina hyvä lahja vaikkapa isänpäivänä tai jouluna.  Iso sydän kaikille, jotka sekä lukevat että ostavat kirjoja nykyaikana.

Kiitokset Tonille haastattelusta! Tonin kirjat ovat ilmestyneet Nysalor-kustannukselta, joka esittäytyi aiemmin blogissamme. Tonin voi myös tavata lauantaina 30.10. Helsingin kirjamessuilta Nysalorin pisteeltä klo 15-16.

Espoon Fantasia -ryhmän kirjailijahaastattelut
-vuonna 2021:
Elina Rouhiainen – J. Pekka Mäkelä – Dess Terentjeva ja Susanna Hynynen – Sini Helminen – Anni Kuu Nupponen – Mintie Das – Magdalena Hai
-vuonna 2020:
Siiri Enoranta – Mia Myllymäki – Piia Leino – JS Meresmaa – Lucilla Lin – Elina Pitkäkangas – Anniina Mikama – Liliana Lento – Anna Kaija – Ilkka Auer – Emmi Itäranta – Mikko Toiviainen – Elli Leppä – Matt Haig ja Sarianna Silvonen