Musiikkikokoelmat, revisited

Espoon kaupunginkirjaston musiikkikokoelmia koskevat päätökset, joista kirjoitin 2019 blogikirjoituksessani, herättivät paljon keskustelua. Muuallakin kuin tällä blogialustalla. Myös Suomen musiikkikirjastoyhdistys ry:n julkaisemassa teoksessa Maagisessa paikassa. Musiikkikirjastojen tuntematon tulevaisuus (2021) Espooseen viitataan taajaan. Kirja on monella tavalla kiinnostava, muutenkin kuin musiikkikirjastokontekstissa. Esimerkiksi kokoelmatyöstä, luetteloinnista ja digitoinnista, ja näiden takana olevista tavoitteista, ei ole kovin paljon kirjoitettu tällä vuosituhannella.

Case Espoo

Ensin kuitenkin pieni yhteenveto Espoon tilanteesta. Vuoden 2019 syksyllä tehtyjen päätösten jälkeen urakoimme vuoden 2020 aikana, pandemiasta johtuvia kirjaston sulkemisia ja rajoituksia hyödyntäen, avokokoelmien alasajon. Yli 60 000 levyn avokokoelmat ja neljä musiikkiosastoa supistuivat yhdeksi noin 12 000 levyn kokoiseksi osastoksi Tapiolan kirjastossa. Vuonna 2021 emme hanki enää musiikkitallenteita, paitsi pienimuotoisesti lastenmusiikkia.

Moni odotti valtavia poistomyyntejä mutta poistoon meni vain pientä tihkua. Prosessi oli audiotermein lähtökohtaisesti ”lossless” eli hävikitön. Helmet-kirjastojen viimeiset kappaleet varastoitiin Tikkurilan varastokirjastoon, ei-viimeiset Kuopion Varastokirjastoon. Toimimme samalla tienraivaajina Kuopioon suuntautuvassa ison mittaluokan varastoinnissa.

Käytännössä hävikkiäkin kyllä syntyi. Osana varastointiprosessia herkistyttiin kiinnittämään huomiota cd-levyjen kuntoon. Suuret kasat levyjä osoittautuivat roskiskuntoisiksi. Erityisesti kärsineitä olivat ne levyt, jotka oli suurella vaivalla aikoinaan ”pussitettu” muovitaskuihin tilan säästämiseksi ja poistojen välttämiseksi. Levyn mahapuolen jatkuva kontakti muoviin näyttää olleen lainauskäytössä usein kuluttavaa. Jo urakkaan ryhtyessämme Espoon musiikkikokoelma oli siis ollut jossain määrin zombiekokoelma. Hauskasti tämäkin tieto löytyy Maagisessa paikassa -kirjasta, Ilari Reuhkalan kirjoituksesta (s. 128).

Huonommin tämän näkökulman taas huomioivat ne kirjoittajat, jolle fyysinen teoskappale on ”itsessään pysyvyyttä, varmuuskopio ja aikakapseli” (Antti Impivaara, s. 124). Yleisen kirjaston kierrossa oleva cd-levy on hyvin haavoittuvainen otus, siitä on ikuisuusperspektiivi kaukana.

Avokokoelmista varastoon

Vaikka Espoon ratkaisut saavat kirjassa täyslaidallisen päivittelyä ja kritiikkiä, ”hävikittömyyteen” pyrkivä ja kivettynyttä aineistoa varastoiva prosessimme natsaa yllättävän hyvin parinkin keskeisen kirjoittajan näkemyksiin. Pekka Gronow kysyy: ”Jos äänite on verkossa digitoidussa muodossa, eikö riitä, että se on saatavissa yhdessä koko maata palvelevassa kirjastossa?” (s. 16)  Juuri näin: kysyntänsä menettänyt tallenne-artefakti on inhimillisesti arvokas, säilyttämisen ja saatavilla pitämisen arvoinen, ja sen muassa siihen liittyvä oheismateriaali sekä luettelointidata. Mutta ei yleisen kirjaston avokokoelmassa – saati sitten lukuisissa avokokoelmissa pitkin ja poikin pääkaupunkiseutua, kuten on edelleen laajasti tällä hetkellä.

Monen denialistisen puheenvuoron vastapainoksi kirjasta löytyy realistisiakin näkemyksiä musiikkiosastojen avokokoelmista. Ilari Reuhkala kirjoittaa: ”Nykyisiä äänitekokoelmia on pienennettävä selvästi […] niitä ei voi säilyttää entisessä laajuudessaan” (s. 127). Tarjontaa on pakko sopeuttaa kysyntään, ja tässä ollaan valtakunnanmitassa vasta alkumetreillä. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla musiikin avokokoelmien tarjonta on kysyntään nähden edelleen, Espoon varastointiprojektin jälkeenkin, yltäkylläinen. ”Digihuuman sokaisemasta kiireestä” (Topias Tiheäsalo, s. 94) ei voi puhua.

Kohti tasapainoa

Heikki Poroilan mukaan ”kirjastoissa on perinteisesti reagoitu laskeviin lainauslukuihin satsaamalla hiipuvaan palveluun lisää resursseja ja parantamalla sen laatua. Jostain syystä musiikin kohdalla on monissa kirjastoissa tehty täsmälleen päinvastoin.” (s. 40)  Tähän voi vastata Poroilan omin sanoin: täsmälleen päinvastoin. Samassa kirjassa sivulla 9 esitetystä diagrammista näkyy, että juuri musiikkitallenteiden kohdalla kysynnän hiipumiseen vastattiin satsaamalla lisää resursseja:

Lähde: Tilastot.kirjastot.fi, jonka datasta on tehty vastaava diagrammi kuin sivulla 9.

Kun lainaluvut lähtivät luistelemaan alamäkeen 2004, resursseja lisättiin valtakunnallisesti aina vuoteen 2011 asti – kuusi vuotta putkeen! Vasta sitten hankintaa lähdettiin sopeuttamaan kysyntään, edelleen varovaisesti. Tämä ei ole hätiköintiä eikä lyhytnäköisyyttä vaan päinvastoin hidasta ja saamatonta reagointia. Helsingissä urakoitiin vielä dramaattisempi elvyttävä
Mount Everest -silhuetti, ilman että kysyntäluvut värähtivätkään:

Lähde: ASIANTUNTIJASTA ASIAKKAANTUNTIJAKSI. Kari Lämsä Osastonjohtaja Kirjasto 10 Helsingin kaupunginkirjasto, dia 19

Sen sijaan en pysty nimeämään mitään muuta aineistolajia, jonka kohdalla olisi tehty tällaista laajaa ja pitkäaikaista elvytystä reaktiona kysynnän hiipumiseen. En sano etteikö jotain esimerkkiä löydy, kun oikein kaivaa, mutta mikään yleinen toimintatapa tämä ei varmasti ole. Nimenomaan musiikin kohdalla on kuitenkin toimittu näin.

Reuhkalan kokoelmanhoito-kirjoitus on sinänsä hyvä, mutta avain tasapainoon ei löydy pelkästään reippaasta poistamisesta. Jos hankinta on jatkuvasti selvästi kysyntää laajempaa, syntyy ylimääräisten niteiden hankinnan, käsittelyn ja poistamisen ikiliikkuja. Se ei lisää sivistystä, vaan pelkästään tuhlaa resursseja, jotka ovat poissa toisista, tarpeellisista ja sivistystä aidosti kasvattavista asioista. Avain tasapainoon löytyy hankinnan oikeasuhtaisuudesta, sen mitoittamisesta kysyntää vastaavaksi.

Edelliseen blogikirjoitukseeni kommentoitiin useaan otteeseen, että ”entä sitten runot”: niitäkin lainataan vähän, mutta silti hankitaan. Kyllä, mutta hankitaan oikeasuhtaisesti ja on pitkän aikaa hankittu oikeasuhtaisesti kysyntään nähden. Espoon suurimman kokoelman omaavassa Sellon kirjastossakin runokokoelma on vain nöyrä seinällinen, ei mikään osasto eikä aineistomeri. ”Gronowin maksiimi” ei ole runohankinnassa käytössä.

Sellon kirjaston iso runo- ja näytelmähylly. Monenvärisiä kirjoja.

Sellon kirjaston runo- ja näytelmähylly

Gronowin maksiimi ja riitasoinnut

”Gronowin maksiimi” tarkoittaa Poroilan kirjoituksessa ajatusta ”musiikkikirjastosta kaiken olemassa olevan musiikin tarjoavana runsaudensarvena” (s. 33). Poroila havainnoi oikein, että äänitelainauksen väheneminen on ”asiakkaiden luonnollinen reaktio äänitemusiikin saatavuuden parantumiseen” (s. 39). Pelkoon ei ole syytä – ”asiakkaan näkökulmasta palvelut ovat koko ajan vain parantuneet” (s. 38). Gronowin maksiimista kuitenkin johtuu, että kysynnän vähenemisestä ei pitäisi seurata juurikaan johtopäätöksiä eikä muutoksia hankintojen tai palvelukonseptien suhteen.

Tähän en osaa oikein muuta sanoa, kuin että Gronowin maksiimi ei ole modernin yleisen kirjaston toimintaa ohjaava maksiimi. Sen sijaan kysyntä ohjaa vahvasti hankintaa ja kokoelmien mitoitusta. Muunkinlaisia muistiorganisaatioita, hankkeita ja hankintoja maailmaan mahtuu, mutta yleiset kirjastot toimivat Suomessa tyypillisesti näin.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa saksankielisen kirjallisuuden hankinta. Vuotuinen hankinta on Espoossa 3000 € tasolla. Säälittävän pientä ehkä, mutta melko oikeankokoista kysyntään nähden. Jos kysyntä kasvaisi merkittävästi, olisimme valmiit kasvattamaan hankintaa. Saksalainen kulttuuri on kirjallinen kulttuuri, ja saksaksi julkaistaan epäilemättä vuositasolla valtavasti laadukkaita teoksia. Vain taivas on hankintojen rajana, niin laadullisesti kuin määrällisestikin. Gronowin maksiimiin pyrkivä instituutio käyttäytyisi ihan eri tavalla.

Suuri osa Maagisessa paikassa -kirjan kirjoittajia hiertävistä asioista, joista syytetään kirjastopäättäjien ymmärtämättömyyttä ja kaikenpuolista nykymaailmanmenon turmeltuneisuutta, selittyvät yleisten kirjastojen tavoitteiden ja toimintatapojen, ja toisaalta Gronowin maksiimin dissonanssista. Toisaalta, kuten Poroila ja itse Gronow toteavat, tilanne on koko ajan parantunut. Koskaan ennen Gronowin maksiimi ei ole toteutunut yhtä hyvin kuin tänä striimauspalveluiden ja muiden digitaalisten resurssien aikana.

Mediakentän kokonaisuudessa tietyt digitointiprojektit, globaalisti Google systemaattisella kirjojen digitointiohjelmallaan ja lokaalisti Norjan Kansalliskirjasto, tekevät Gronowin maksiimia lihaksi. Toisin kuin usein esitetään, Googlen toiminta ei selity lyhytnäköisellä kaupallisuudella vaan pitkäjänteisellä kaupallisuudella. Jenkkiläisten yliopistojen pölyisiä 1800-lukulaisia niteitä digitoidessa ei tähdätä pikavoittoihin. Kyse on perusinfran luomisesta digitaaliseen maailmaan: indeksoidaan kaikki data, kuvataan kaikki kadut, digitoidaan kaikki kirjat. Kaupallinen intressi ja Gronowin maksiimi lyövät kättä. Suomen kaltaisella pienellä kielialueella olisi tilausta julkisen toimijan johtajuudelle. Kansalliskirjaston toivoisi olevan hereillä.

Miika Miettunen
Kirjastopalvelupäällikkö Espoon kaupunginkirjastossa.
Vastuualueina kirjastoaineisto ja kokoelmat, logistiikka, talous.

Kirjoita kommentti