Musiikkikokoelmat, revisited
Espoon kaupunginkirjaston musiikkikokoelmia koskevat päätökset, joista kirjoitin 2019 blogikirjoituksessani, herättivät paljon keskustelua. Muuallakin kuin tällä blogialustalla. Myös Suomen musiikkikirjastoyhdistys ry:n julkaisemassa teoksessa Maagisessa paikassa. Musiikkikirjastojen tuntematon tulevaisuus (2021) Espooseen viitataan taajaan. Kirja on monella tavalla kiinnostava, muutenkin kuin musiikkikirjastokontekstissa. Esimerkiksi kokoelmatyöstä, luetteloinnista ja digitoinnista, ja näiden takana olevista tavoitteista, ei ole kovin paljon kirjoitettu tällä vuosituhannella.
Case Espoo
Ensin kuitenkin pieni yhteenveto Espoon tilanteesta. Vuoden 2019 syksyllä tehtyjen päätösten jälkeen urakoimme vuoden 2020 aikana, pandemiasta johtuvia kirjaston sulkemisia ja rajoituksia hyödyntäen, avokokoelmien alasajon. Yli 60 000 levyn avokokoelmat ja neljä musiikkiosastoa supistuivat yhdeksi noin 12 000 levyn kokoiseksi osastoksi Tapiolan kirjastossa. Vuonna 2021 emme hanki enää musiikkitallenteita, paitsi pienimuotoisesti lastenmusiikkia.
Moni odotti valtavia poistomyyntejä mutta poistoon meni vain pientä tihkua. Prosessi oli audiotermein lähtökohtaisesti ”lossless” eli hävikitön. Helmet-kirjastojen viimeiset kappaleet varastoitiin Tikkurilan varastokirjastoon, ei-viimeiset Kuopion Varastokirjastoon. Toimimme samalla tienraivaajina Kuopioon suuntautuvassa ison mittaluokan varastoinnissa.
Käytännössä hävikkiäkin kyllä syntyi. Osana varastointiprosessia herkistyttiin kiinnittämään huomiota cd-levyjen kuntoon. Suuret kasat levyjä osoittautuivat roskiskuntoisiksi. Erityisesti kärsineitä olivat ne levyt, jotka oli suurella vaivalla aikoinaan ”pussitettu” muovitaskuihin tilan säästämiseksi ja poistojen välttämiseksi. Levyn mahapuolen jatkuva kontakti muoviin näyttää olleen lainauskäytössä usein kuluttavaa. Jo urakkaan ryhtyessämme Espoon musiikkikokoelma oli siis ollut jossain määrin zombiekokoelma. Hauskasti tämäkin tieto löytyy Maagisessa paikassa -kirjasta, Ilari Reuhkalan kirjoituksesta (s. 128).
Huonommin tämän näkökulman taas huomioivat ne kirjoittajat, jolle fyysinen teoskappale on ”itsessään pysyvyyttä, varmuuskopio ja aikakapseli” (Antti Impivaara, s. 124). Yleisen kirjaston kierrossa oleva cd-levy on hyvin haavoittuvainen otus, siitä on ikuisuusperspektiivi kaukana.
Avokokoelmista varastoon
Vaikka Espoon ratkaisut saavat kirjassa täyslaidallisen päivittelyä ja kritiikkiä, ”hävikittömyyteen” pyrkivä ja kivettynyttä aineistoa varastoiva prosessimme natsaa yllättävän hyvin parinkin keskeisen kirjoittajan näkemyksiin. Pekka Gronow kysyy: ”Jos äänite on verkossa digitoidussa muodossa, eikö riitä, että se on saatavissa yhdessä koko maata palvelevassa kirjastossa?” (s. 16) Juuri näin: kysyntänsä menettänyt tallenne-artefakti on inhimillisesti arvokas, säilyttämisen ja saatavilla pitämisen arvoinen, ja sen muassa siihen liittyvä oheismateriaali sekä luettelointidata. Mutta ei yleisen kirjaston avokokoelmassa – saati sitten lukuisissa avokokoelmissa pitkin ja poikin pääkaupunkiseutua, kuten on edelleen laajasti tällä hetkellä.
Monen denialistisen puheenvuoron vastapainoksi kirjasta löytyy realistisiakin näkemyksiä musiikkiosastojen avokokoelmista. Ilari Reuhkala kirjoittaa: ”Nykyisiä äänitekokoelmia on pienennettävä selvästi […] niitä ei voi säilyttää entisessä laajuudessaan” (s. 127). Tarjontaa on pakko sopeuttaa kysyntään, ja tässä ollaan valtakunnanmitassa vasta alkumetreillä. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla musiikin avokokoelmien tarjonta on kysyntään nähden edelleen, Espoon varastointiprojektin jälkeenkin, yltäkylläinen. ”Digihuuman sokaisemasta kiireestä” (Topias Tiheäsalo, s. 94) ei voi puhua.
Kohti tasapainoa
Heikki Poroilan mukaan ”kirjastoissa on perinteisesti reagoitu laskeviin lainauslukuihin satsaamalla hiipuvaan palveluun lisää resursseja ja parantamalla sen laatua. Jostain syystä musiikin kohdalla on monissa kirjastoissa tehty täsmälleen päinvastoin.” (s. 40) Tähän voi vastata Poroilan omin sanoin: täsmälleen päinvastoin. Samassa kirjassa sivulla 9 esitetystä diagrammista näkyy, että juuri musiikkitallenteiden kohdalla kysynnän hiipumiseen vastattiin satsaamalla lisää resursseja:
Lähde: Tilastot.kirjastot.fi, jonka datasta on tehty vastaava diagrammi kuin sivulla 9.
Kun lainaluvut lähtivät luistelemaan alamäkeen 2004, resursseja lisättiin valtakunnallisesti aina vuoteen 2011 asti – kuusi vuotta putkeen! Vasta sitten hankintaa lähdettiin sopeuttamaan kysyntään, edelleen varovaisesti. Tämä ei ole hätiköintiä eikä lyhytnäköisyyttä vaan päinvastoin hidasta ja saamatonta reagointia. Helsingissä urakoitiin vielä dramaattisempi elvyttävä
Mount Everest -silhuetti, ilman että kysyntäluvut värähtivätkään:
Lähde: ASIANTUNTIJASTA ASIAKKAANTUNTIJAKSI. Kari Lämsä Osastonjohtaja Kirjasto 10 Helsingin kaupunginkirjasto, dia 19
Sen sijaan en pysty nimeämään mitään muuta aineistolajia, jonka kohdalla olisi tehty tällaista laajaa ja pitkäaikaista elvytystä reaktiona kysynnän hiipumiseen. En sano etteikö jotain esimerkkiä löydy, kun oikein kaivaa, mutta mikään yleinen toimintatapa tämä ei varmasti ole. Nimenomaan musiikin kohdalla on kuitenkin toimittu näin.
Reuhkalan kokoelmanhoito-kirjoitus on sinänsä hyvä, mutta avain tasapainoon ei löydy pelkästään reippaasta poistamisesta. Jos hankinta on jatkuvasti selvästi kysyntää laajempaa, syntyy ylimääräisten niteiden hankinnan, käsittelyn ja poistamisen ikiliikkuja. Se ei lisää sivistystä, vaan pelkästään tuhlaa resursseja, jotka ovat poissa toisista, tarpeellisista ja sivistystä aidosti kasvattavista asioista. Avain tasapainoon löytyy hankinnan oikeasuhtaisuudesta, sen mitoittamisesta kysyntää vastaavaksi.
Edelliseen blogikirjoitukseeni kommentoitiin useaan otteeseen, että ”entä sitten runot”: niitäkin lainataan vähän, mutta silti hankitaan. Kyllä, mutta hankitaan oikeasuhtaisesti ja on pitkän aikaa hankittu oikeasuhtaisesti kysyntään nähden. Espoon suurimman kokoelman omaavassa Sellon kirjastossakin runokokoelma on vain nöyrä seinällinen, ei mikään osasto eikä aineistomeri. ”Gronowin maksiimi” ei ole runohankinnassa käytössä.
Sellon kirjaston runo- ja näytelmähylly
Gronowin maksiimi ja riitasoinnut
”Gronowin maksiimi” tarkoittaa Poroilan kirjoituksessa ajatusta ”musiikkikirjastosta kaiken olemassa olevan musiikin tarjoavana runsaudensarvena” (s. 33). Poroila havainnoi oikein, että äänitelainauksen väheneminen on ”asiakkaiden luonnollinen reaktio äänitemusiikin saatavuuden parantumiseen” (s. 39). Pelkoon ei ole syytä – ”asiakkaan näkökulmasta palvelut ovat koko ajan vain parantuneet” (s. 38). Gronowin maksiimista kuitenkin johtuu, että kysynnän vähenemisestä ei pitäisi seurata juurikaan johtopäätöksiä eikä muutoksia hankintojen tai palvelukonseptien suhteen.
Tähän en osaa oikein muuta sanoa, kuin että Gronowin maksiimi ei ole modernin yleisen kirjaston toimintaa ohjaava maksiimi. Sen sijaan kysyntä ohjaa vahvasti hankintaa ja kokoelmien mitoitusta. Muunkinlaisia muistiorganisaatioita, hankkeita ja hankintoja maailmaan mahtuu, mutta yleiset kirjastot toimivat Suomessa tyypillisesti näin.
Otetaan esimerkiksi vaikkapa saksankielisen kirjallisuuden hankinta. Vuotuinen hankinta on Espoossa 3000 € tasolla. Säälittävän pientä ehkä, mutta melko oikeankokoista kysyntään nähden. Jos kysyntä kasvaisi merkittävästi, olisimme valmiit kasvattamaan hankintaa. Saksalainen kulttuuri on kirjallinen kulttuuri, ja saksaksi julkaistaan epäilemättä vuositasolla valtavasti laadukkaita teoksia. Vain taivas on hankintojen rajana, niin laadullisesti kuin määrällisestikin. Gronowin maksiimiin pyrkivä instituutio käyttäytyisi ihan eri tavalla.
Suuri osa Maagisessa paikassa -kirjan kirjoittajia hiertävistä asioista, joista syytetään kirjastopäättäjien ymmärtämättömyyttä ja kaikenpuolista nykymaailmanmenon turmeltuneisuutta, selittyvät yleisten kirjastojen tavoitteiden ja toimintatapojen, ja toisaalta Gronowin maksiimin dissonanssista. Toisaalta, kuten Poroila ja itse Gronow toteavat, tilanne on koko ajan parantunut. Koskaan ennen Gronowin maksiimi ei ole toteutunut yhtä hyvin kuin tänä striimauspalveluiden ja muiden digitaalisten resurssien aikana.
Mediakentän kokonaisuudessa tietyt digitointiprojektit, globaalisti Google systemaattisella kirjojen digitointiohjelmallaan ja lokaalisti Norjan Kansalliskirjasto, tekevät Gronowin maksiimia lihaksi. Toisin kuin usein esitetään, Googlen toiminta ei selity lyhytnäköisellä kaupallisuudella vaan pitkäjänteisellä kaupallisuudella. Jenkkiläisten yliopistojen pölyisiä 1800-lukulaisia niteitä digitoidessa ei tähdätä pikavoittoihin. Kyse on perusinfran luomisesta digitaaliseen maailmaan: indeksoidaan kaikki data, kuvataan kaikki kadut, digitoidaan kaikki kirjat. Kaupallinen intressi ja Gronowin maksiimi lyövät kättä. Suomen kaltaisella pienellä kielialueella olisi tilausta julkisen toimijan johtajuudelle. Kansalliskirjaston toivoisi olevan hereillä.
“Avain tasapainoon löytyy hankinnan oikeasuhtaisuudesta, sen mitoittamisesta kysyntää vastaavaksi.”
Tämä on sinänsä aivan oikea periaate, mutta käytät sitä perustelemaan päätöstä, jota ei ole tehty tämän periaatteen mukaisesti. Jos Espooseen ei hankita lainkaan äänilevyjä, tämän tulisi perustua siihen, että niille ei ole siellä lainkaan kysyntää. Tässä bloggauksessakin käytetyt tilastot näyttävät, että tämä ei pidä paikkansa.
Käytämme tässä vuoden 2019 lukuja, koska uudempiin tilastoihin ovat jo vaikuttaneet (koronan lisäksi) kokoelman huonontamispäätökset. Vuonna 2019 Espoossa tehtiin 124 622 äänitelainaa. Tämä on tietenkin paljon vähemmän kuin esimerkiksi kirjallisuudella tai äänitteillä parhaimmillaan, mutta luku on silti kaukana nollasta. Äänitteiden osuus Espoon kokonaislainauksesta vuonna 2019 oli 2,9 %. Tätä kysyntää vastaava hankinta on 2,9 % aineistomäärärahasta, ei 0 %.
Vuonna 2019 esimerkiksi nuotteja lainattiin paljon vähemmän kuin äänitteitä (1,2 % Espoon kokonaislainauksesta), mutta niiden hankintaa ei kukaan halua lopettaa. Toki äänitteiden ja nuottien lainauksen muutos on ollut 2000-luvulla hyvin erilaista: nuottien lainaus on pysynyt käytännössä ennallaan, äänitteiden lainaus on laskenut moninkertaisesti. Tästä huolimatta äänitteet ovat edelleen selkeästi lainatuinta musiikkiaineistoa, myös vuonna 2020 (maanlaajuisesti ja Espoossakin).
Ainoa tilastollinen perustelu äänilevyjen kuulumattomuudesta avokokoelmiin on täysin spekulatiivinen oletus siitä, että äänitteiden lainauksen lasku jatkuu tasaisesti, kunnes se saavuttaa nollan. Eli vaikka kysyntä ei ole tällä hetkellä 0, ajatellaan, että sen voi jo pyöristää nollaan ja hylätä koko aineistotyypin turvallisin mielin.
IFPI:n Suomen äänitemarkkinat 2020 -raportissa kuitenkin todetaan, että fyysisen äänitemarkkinan lasku on käytännössä pysähtynyt. Tämän takana ovat ensisijaisesti vinyylin keräilijät eivätkä kirjaston asiakkaat, mutta se on hyvä esimerkki siitä, että alaspäin kulkeva käyrä ei aina jatka laskuaan nollaan asti. Kyllä musiikkiteollisuuskin oli jossain vaiheessa täysin varma fyysisen äänitteen totaalisesta kuolemasta, mutta ennusteet osoittautuivat vääriksi. Nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa fyysisten äänitteiden (erityisesti vinyylin) kysyntä on niin kovaa, että edes tehtaiden tuotantokapasiteetti ei pysty siihen vastaamaan.
On erittäin huolestuttavaa, että juuri kirjastot tekevät päätöksiä äänitteiden tarjonnasta pelkästään kysyntään liittyvien odotusten perusteella. Kirjastolaissa ei mainita mitään kysynnästä ja tarjonnasta; sen sijaan yleisten kirjastojen tehtäväksi on kirjattu ”monipuolisen ja uudistuvan kokoelman” ylläpitäminen, eli aikalailla sitä mistä Gronowin maksiimissakin on kyse. Kuvailemasi ”moderni kirjasto” ei siis ole ainakaan sitä, mitä kirjastolain laatijat ovat tavoitelleet. Yleisten kirjastojen tavoitteet eivät todellakaan ole ristiriidassa Gronowin maksiimin kanssa, koska nämä tavoitteet määritellään kirjastolaissa. Monien kirjastojen toimintatavat ovat toki ristiriidassa sekä lain että maksiimin kanssa.
Sen sijaan markettien ja tavaratalojen kuuluu saada kysyntä ja tarjonta vastaamaan täydellisesti, koska niiden lakiin kirjattu tavoite on tehdä tuottoa omistajille. Ne lakkauttivatkin levyosastonsa ihan perustellusti: myynti kävi sen verran pieneksi, että neliöiden käyttö siihen ei ollut enää taloudellisesti kannattavaa. Kuitenkin jopa he ovat jo huomanneet, että päätös oli ennenaikainen. Kaikessa hiljaisuudessa CD-levyt ovat palanneet muidenkin kuin vain levykauppojen hyllyille. Entisten isojen osastojen sijaan ne vain ovat pieniä hyllynpätkiä konsolipelien tai elokuvien perässä. Siis kysyntään nähden oikein mitoitettuja. Ei 0 hyllymetriä, mutta ei myöskään omaa massiivista osastoaan, joka vie lattiapinta-alaa keskeisemmiltä toiminnoilta.
Kirjaston kokoelmatyön perustana täytyy olla muutakin kuin vain kysyntä, lakikin sen jo sanoo. Ei saksankieliseen kirjallisuuteenkaan muuten käytettäisi edes sitä 3000:a euroa. Tämä rahasumma ei edes itsessään kerro mitään. Espoon kokonaismääräraha oli vuonna 2019 n. 1,4 miljoonaa euroa (lähde: tämä blogi). Saksankieliseen kirjallisuuteen käytetty osuus on tästä 0,2 % ja se varmasti onkin oikeassa suhteessa kysyntään. Mutta jos äänitteiden osuus lainauksesta on 2,9 %, niin tämä tarkoittaisi, että asiaankuuluva äänitehankintaan käytettävä raha ei ole 0 euroa vaan 40 600 euroa.
Äänitekokoelman lisäresursointi ei myöskään ole niin yksioikoinen asia kuin miltä tilastot näyttävät. Kari Lämsän esittelemä Helsingin hankinnan lisäys vuosina 2005–2010 perustui hakuammuntaan: laajennettiin hankintaa mahdollisimman monimuotoisesti kaikkiin levymusiikin marginaaleihin (Gronowin maksiimin mukaisesti). Lisärahan olisi kuitenkin voinut käyttää toisin: hankintaa olisi voinut lisätä niihin äänitteisiin, joille on edelleen eniten kysyntää. Eli uutuuksiin, valtavirran pop/rockiin ja muihin lainatuimpiin kirjastoluokkiin.
Esimerkiksi Kangasalan kirjastossa äänitteiden lainaus lähti nousuun vuonna 2016, kun hankintaa keskitettiin kysytyimpiin genreihin (proge ja hevi). Määrärahat pysyivät samana, ne vain kohdennettiin tarkoituksella tehokkaammin (mutta Gronowin maksiimin vastaisesti). Tämä oli mahdollista, koska yksi allekirjoittaneista (Reuhkala) pystyi käyttämään lähes koko työaikansa juuri äänitekokoelman systemaattiseen kehittämiseen.
Kysyntää voi myös lisätä muuttamalla tarjontaa, ja kysynnän saa aivan varmasti loppumaan seinään, jos lopettaa tarjonnan. Tapiolan 12 000 levyä ovat ihan ok 1–2 vuotta, mutta kirjastokokoelma, johon ei hankita uutuuksia, ei kiinnosta lainaajia pitkään (ja on kirjastolain hengen vastainen). On myös erikoista perustella kysynnän ja tarjonnan lailla sitä, että juuri kysytyin ääniteaineisto (uutuudet) on se, josta luovutaan kokonaan.
Äänitekokoelmien lainaus- ja hankintaluvut eivät ole mikään monoliitti, vaan monisyinen kokonaisuus: esimerkiksi kokoelmien kiertoluku (äänitteiden määrä jaettuna lainamäärällä) on niin pieni, koska kokoelmissa on valtavasti kansan- ja taidemusiikkia, joita ei enää juurikaan lainata. Niitä voi kuitenkin kuunnella kirjastokortilla Naxos Music Librarystä, joten niiden laajamittainen hankinta ja olemassaolo avokokoelmissa on ihan hyvä kyseenalaistaa. Gronowin maksiimia voi toteuttaa myös striimausteknologialla.
Resursseja on myös muita kuin aineistomäärärahat. Musiikin lainauksen vähenemiseen olisi pitänyt ennemminkin reagoida lisäämällä henkilöresursseja; äänitteiden määrärahoja on syystäkin vähennetty. Samalla määrärahojen kohdentaminen tehokkaasti on kuitenkin muuttunut entistä tärkeämmäksi, ja siihen tarvitaan ammattitaitoista henkilökuntaa. Pääsyy siihen, miksi äänitelainauksen laskuun ei ole voitu kirjastoissa reagoida asianmukaisella tavalla, on se, että musiikkiosastojen työntekijöille on ilmestynyt niin paljon ”tärkeämpiä” työtehtäviä, ettei äänitekokoelmiin ole voitu enää keskittyä. Antti Impivaara kuvaa tätä ilmiötä hyvin Desimaatio-artikkelissaan.
Todellinen syy äänitekokoelmien poistumiseen kirjastoista ei siis ole asiakkaissa, vaan siinä että kirjastojen johdossa on toistuvasti asetettu käytännössä kaikki muu toiminta korkeammalle prioriteetille. Rajallisten resurssien jakaminen edellyttää tietenkin priorisointia ja siihen liittyvä arvovalintoja. Olisi kuitenkin rehellisempää veronmaksajia kohtaan, jos tämä myönnettäisiin suoraan, eikä piilouduttaisi monitulkintaisten tilastojen taakse.
Kiitos toimituskunnalle pitkästä ja perusteellisesta palautteesta.
Ilahduttavaa, että kirjastoaineiston hankinnan kysyntäperusteinen mitoittaminen on mielestänne ”aivan oikea periaate”. En tosin ole varma, olisitteko olleet tuota mieltä, jos 2005-11 olisi tätä periaatetta valtakunnallisesti noudatettu ja reagoitu nopeammin musiikkitallenteiden kysynnän vähenemiseen (viittaan graafeihin blogikirjoituksessani).
Mitä Espoon musakokoelma-päätöksiin tulee, teimme päätökset tietoisina siitä, ettei tarjonta tipahda nollaan. Asiakkaiden käyttämä kokoelma ei pääkaupunkiseudulla ole Espoon kokoelma, vaan Helmet-kokoelma. Asia ei ole näin suoraviivainen esim. lastenkirjallisuuden kohdalla, jossa kysynnän paikallisuus perustelee kellutusalue- ja toimipistekohtaista resursointia. Musiikki-cd:iden tapaisen korostetun voimakkaasti varausten kautta liikkuvan aineiston kohdalla asia on kuitenkin juuri näin suoraviivainen.
Tämä ja moni muu näkökulma selviää edellisestä 2019 blogikirjoituksestani sekä siitä seuranneesta keskusteluista. Espoon musakokoelma-ratkaisuja puitiin 2019-20 muuallakin, osallistuin nettikeskusteluun ja kävin Porissa paneelikeskustelijana. Karavaani on kulkenut eteenpäin, enkä laajasti ryhdy enää tätä keskustelua toistamaan. Myös ”Maagisessa paikassa” toimituskunta on saanut sanoa asiasta moninaiset sanansa monella foorumilla, ja nyt vielä kerran.
Luonnostelemaanne prosenttimatematiikkaa ei ainakaan Espoossa käytetä minkään aineistolajin tai kieliryhmän mitoituksessa. Toivottavasti ei muuallakaan.
Jo ”Maagisessa paikassa” kirjaa lukiessani ihmettelin, miksei käsillä olevaa ”pihviä” eli cd-muotoisen musiikin kirjastokysyntää ole suhteutettu kirjaston ulkopuoliseen maailmaan. IFPIn tilastot olisivat olleet erinomainen vertailukohta, tosin luullakseni kirjoittajille epätoivottavalla tavalla. Käytännössä ne osoittavat, että kehityskulku olisi ollut sama, olisipa kirjasto tehnyt sitä tai tätä. Olennaista on toisaalta kuluttajien eli musiikinkuuntelijoiden tahto ja ratkaisut, toisaalta digitaalisen tarjonnan käänteentekevä kehitys.
Olen eri mieltä tulkinnasta, että kirjastolain sanat ”monipuolinen ja uudistuva kokoelma” tarkottaisi Heikki Poroilan ”Gronowin maksiimin” mukaista kokoelmapolitiikkaa. En lähde tästä kuitenkaan väittelemään, ja tuskinpa tulkintaa leivättömän pöydän ääressäkään punnitaan. Veikkaisin, että Helmetin ja Espoon kokoelmat pärjäävät monipuolisuuden ja uudistumisen näkökulmista kansallisessa vertailussa varsin hyvin.
Lopuksi: Kun kollegoilla Kangasalan, Turun ja Helsingin kirjastoista on näin paljon neuvoja ja näkemyksiä koskien Espoon kirjastokokoelmia, sanon minäkin sanani Kangasalan ratkaisuista. Mielestäni jos ja kun jatkatte musiikki-cd-hankintaa, kuvaamanne Helsingin ”hakuammunta” eli sisällöllisesti monipuolinen hankinta on järkevä tapa. Kysyntä on kuningas, mutta on muitakin näkökulmia. Kangasalan mallissa, jossa keskitytään progeen ja heviin, koska ne liikkuvat parhaiten, ”häntä heiluttaa koiraa”: asioita tehdään vain numeroita varten. Lyhyen tähtäimen voittojen toivossa marginaalisen aineistolajin tarjonta kapeutetaan marginaalin marginaaliin. Kaikki tämä sitä varten, että tallenteiden kirjastohankinnan jatkuvuus turvattaisiin. Tällaista tavoitetta ei pitäisi nostaa itseisarvoiseksi. Koko hommassa ainoa itseisarvoinen asia on musiikki itse. Maailma pyörii rataansa ja digitalisaation iso pyörä omaansa, mutta rock and roll will never die.