Paavo Hohti: Bysantti : tuhat draaman vuotta. WSOY, 2021.

Professori Paavo Hohti on tehnyt kiehtovan yleisteoksen vähän tunnetusta aiheesta.

1700-luvulla vaikuttanut englantilainen historioitsija Edward Gibbon on sanonut, että Bysantti rappeutui koko historiansa ajan. Tämä on saanut suomalaisen historioitsijan Eino Suolahden ihmettelemään, että maan täytyy olla alussa vahva voidakseen sitten rappeutua tuhat vuotta putkeen. Bysantista ei ole juuri julkaistu kirjoja suomeksi viimeisen sadan vuoden aikana. Lukija tuntee aiheen lähinnä kaunokirjallisuuden perusteella (Mika Waltari: Johannes Angelos, Robert Graves: Valtamarski Belisarius, tai Kaari Utrion Tuulihaukka tai Vaskilintu). Yleinen väärinkäsitys on, että Rooman valtakunta tuhoutui vuonna 476 jKr. Näinhän ei tapahtunut, sillä valtakunnan itäosa jatkoi toimintaansa vielä tuhat vuotta. Itäroomalaiset pitivät itseään roomalaisina, hallinto- ja komentokielenä toimi pitkään latina. Nimitys ”Bysantti” on tullut käyttöön vasta Itä-Rooman kukistuttua. Konstantinopolissa oli senaatti (joskin merkityksetön), roomalaistyyliset ”sirkuspuolueet” (jotka perustuivat kilpavaljakkojen väreihin), patriarkka, joka kilpaili paavin kanssa, mutta ei keisarin. Keisari oli Bysantissa yksinvaltias. ”Kreikkalaisuus” oli alussa erottelu, jolla latinalaiset tekivät eron Konstantinopoliin, pian myös itäroomalaisten tapa luoda kansallista identiteettiään. Konstantinopolin romahdettua länteen paenneet itäroomalaiset esiintyivät mieluummin antiikin helleenien kuin Konstantinopolin kreikkalaisten perillisinä. Itäroomalaiset rakensivat identiteettinsä myös ortodoksisen uskon varaan, mikä aiheutti korjaamattoman kuilun heidän ja latinalaisten välille.

Bysantin aika oli kyllä varsinaista draamaa. Valtakunta kasvoi valtavasti tai kutistui muutaman kaupungin kokoiseksi. Itse pääkaupunkia Konstantinopolia suojelivat valtavat muurit, joita ei ylitetty kuin kahdesti, molemmat kohtalokkain seurauksin. Vihollisia riitti: frankkeja, langobardeja, gootteja, hunneja, bolgaareja, arabeja, avaareja, kasaareja, kumeeneja, petsenegejä, seldzukkeja, normanneja…

Hohti kertoo myös viikingeistä. Pohjanmiehet kävivät kauppaa, palvelivat henkivartiossa ja jopa uhkasivat Konstantinopolia. Sen sijaan kirjoittaja ei kerro heidän harjoittamastaan orjakaupasta, kuten kerrotaan teoksessa Silkkitiet.

Konstantinopoli joutui liittoutumaan Italian kaupunkien, varsinkin Venetsian kanssa, kaupankäyntiin ja merenkulkuun liittyvistä syistä. ”Latinalaisista” muodostui Konstantinopoliin etuoikeutettu kauppiasluokka, joka syrjäytti vanhan ammattikuntalaitoksen ja mahdollisti toimivamman talouden. Väkijoukko surmasi nämä etuoikeutetut erään vallanvaihdon aikaisessa kaaoksessa (massacro dei latini, vuonna 1182).

Itäroomalaiset eivät ymmärtäneet ristiretkiä ollenkaan. He taistelivat vihollisia, eivät toisuskoisia vastaan. Koska Itä-Rooma kuitenkin tarvitsi epätoivoisesti liittolaisia, se tuki ristiretkiä kaikin tavoin ja pyrki hyötymään niistä myös itse.

Konstantinopoli romahti vuonna 1453. Ne, jotka pääsivät, pakenivat länteen, loput jäivät islamilaisen hallinnon alle.

Tämän jälkeen Hohti kertoo siitä, miten Bysanttiin suhtauduttiin eri maissa eri aikoina. Miten Venäjällä pidettiin sitä esikuvana / varoittavana esimerkkinä. Ja ennen kaikkea siitä, miten sen perintö näkyy Suomessa, varsinkin ortodoksisen uskon kautta.

Paavo Hohti on ratkaissut monumentaaliteoksensa rakenteen siten, että siinä ei ole lähdeviitteitä eikä suoria lainauksia alkuperäislähteistä, ilmeisesti luettavuuden lisäämiseksi. Lukujen alussa on tiivistelmä luvun sisällöstä. Kirjoittaja pahoittelee sitä, että hän ei kerro tavallisen konstantinopolilaisen elämästä juurikaan, lähteet eivät sitä valaise.

Mikko Airaksinen

 

 

Mikko Airaksinen

Olen johtava kirjastopedagogi Ison Omenan kirjastosta. Luen laajalti kauno- ja tietokirjallisuutta.

Kirjoita kommentti