Olen aina rakastanut lukemista, kaunokirjallisuudesta itsensäkehittämisoppaisiin. Sain niistä sisältöä omaan haavemaailmaani. Jo nuorena myös runoilu kiinnosti, ja silloin tällöin pöytälaatikkoon päätyi muutama runo.

Leena Pirisen teoksia pöydällä

Leena Pirisen teoksia, artikkelin tunnuskuvassa Leena itse.

Enemmälti runosuoni rupesi pulppuamaan parikymmentä vuotta sitten, kun elämä rauhoittui ja sattui olemaan aikaa enemmän töidenkin puolesta. Haave runokirjastakin heräsi.

Kun aloitin julkaisuhommat, oli se paljon vaikeampaa kuin nykyisin. Ei ollut sillä lailla tietokoneita, joilla voi kirjoittaa ja saada yhteyksiä. Yksinäistä puuhaa se tietysti on silti tämä runoilu. Siinä tarvitaan hiljaisuutta, jota täällä maaseudun rauhassa on riittämiin. Neuvoja ja ohjeita en ole enemmälti etsinyt, vaikka varmaan se ei olisi ollut pahitteeksi. Itse olen väsännyt alusta loppuun, painatukseen asti.

Alkuaikoina runot syntyivät melkein kuin itsestään, jostakin ajatuksenpätkästä tai tunteesta, ja kehittyivät sitten runoksi asti. Joskus yölläkin tuli inspiraatio ja oli noustava laittamaan tärkein paperille, ettei vain unohdu.

Ehkä joskus olisi pitänyt olla vähän kriittisempi ja hieman parannella runoja runokirjaan, vaikkakin moni runo on päätynyt myös roskakoriin, kun itsekritiikki on iskenyt. Omia tekeleitään on kyllä hankala arvostella.

No nyt on tuntunut noin vuoden verran, että runosuoni on tainnut ehtyä. Uuden runon tekeminen ei olekaan enää helppoa. Ehkä nyt olen liiankin kriittinen ja runosuoni ei pääse vapaasti pulppuamaan tai olisikohan niin, että tärkeimmät tunnot on tullut nyt vähäksi aikaa kirjoitettua. En aio kyllä lopettaa runoilua kokonaan koskaan.

Kolmetoista pientä runokirjaa on kuitenkin nähnyt jo päivänvalon, ja ainakin entisiä runoja on vielä aika paljon jemmassa.

Toiveenani oli ja on, että runoistani mahdollisimman moni saisi toivoa ja iloa matkansa varrelle. Ne ovat ehkä kiinnostavampia hieman vanhemmille ihmisille, sillä elämänkokemukseni näkyy niissä, vaikka ne eivät olekaan suoraan elämästäni.

En ole käynyt kirjoittajakursseilla. Paikallisessa runopiirissa kylläkin muutamia kertoja.
Palautetta olen saanut, kun moni tulee tavatessaan juttelemaan ja kyselemään, olenko kirjoittanut uusia runoja. Esiintymäänkin on pyydetty, mutta se ei ole oikein minun juttuni. Kirjoittajayhdistys Ukriin olen kuulunut vuodesta 2007 lähtien.

Runojani on myös säveltänyt vuosien varrella eräs vanhempi mieshenkilö Nastolasta, noin kaksikymmentä kappaletta. Hän on esittänytkin niitä eri tilaisuuksissa ja saanut myönteistä palautetta mutta ikä ja kunto ovat hänellä tätä nykyä esteenä. Muun muassa hän on säveltänyt Arka kuin lintu, joka on yksi minun lempirunoistani ja kuvaa aika hyvin omaa sielunmaisemaani. Laitan sen tähän lopuksi.

Arka olla voi sielu kuin lintu
sitä helpolla kiinni ei saa.
Karkuun kiitää, ei vangita anna.
Käsiin vaikeaa on pyydystää.

Pakenee tuota anovaa kättä.
Suostu sille ei lentämään.
Pelkää, ettei se vapaaksi päästä
jos siihen mennä vain ennättää.

Silti kaipaa lähelle mennä.
Silti kaipaa niin ystävää.
Joka haluais tutuksi tulla.
Saisi itseensä luottamaan.

Varovasti nyt lähenee kättä
joka avautuu ottamaan.
Joko suostuis tuo arka sielu
sille hetkekskään tulemaan.

Viimein painautuu kämmentä vasten.
Siihen väristen jää lepäämään.
On jo riemuissaan rohkeudestaan
Saa käsi lämmin sen kesyyntymään.

Leena Pirinen

Leena Pirisen Elämän kuisketta Helmet-kokoelmassa

Asiasanat:
Avatar

Vieraileva kirjoittaja

Kirjavassa satamassa saa äänensä kuuluviin myös moni kirjoittaja, joka ei avusta blogia säännöllisesti. Vierailijat voivat olla Espoon kirjaston työntekijöitä, kirjailijoita tai muita kirjoittajia, joilla on sanottavaa kirjoista ja kirjastoista.

Kirjoita kommentti