Tarinamme alkaa auringon laskiessa. Olipa kerran pieni talo. Pienessä talossa oli pieni huone ja tuossa pienessä huoneessa oli pieni sänky. Koko talon pienin sänky. Ja siinä pienessä sängyssä oli sen huoneen pieni asukki. Koko talon pienin asukki. 

“Liian lyhyt!”, kaikuu pienen kirkas huudahdus huoneesta. 

“Mutta nyt on nukkumaanmenoaika”, yrittää pehmeä ääni. 

“Luetaan vielä toinen, jooko?” jatkaa pieni venyttäen viimeistä sanaa ainakin kymmenen o-kirjaimen verran. 

“Kello on jo paljon. Pitäisi käydä nukkumaan”, sanoo pehmeä, mutta jo hiukan myöntyväinen ääni. 

“Sanoit, että tämä pitää jo palauttaa. Ja se on suosikkini. Luetaan se vielä tämän kerran”, sanoo pieni ja puristaa kirjaston Pöpö-kirjaa käsissään katsoen sitä lumoutuneena. “Oikeista naruista se osaa… Ja onpa se suloinen”, miettii pehmeä. 

“Hyvä on. Vaikka osaat sen jo ulkoa”, hymyilee pehmeä. “Mutta sitten kiltisti nukkumaan.” “Minä tulen syliin”, sanoo pieni ja kiipeää. Hän availee luukkuja ja kertoo nelivuotiaan viisaudellaan, mitä pöpöt ovat ja miksi pitää pestä kädet ennen kuin syö. 

Meillä iltasatu on tärkeämpi kuin ruoka. Jos arjen vilinässä jää joskus ateria väliin, sitä ei välttämättä edes huomata, mutta iltasatua ei voi ohittaa. Jos ruuaksi on jotain, jonka nimi on yäk tai hyi, ei se nostata sellaista vastalauseiden myrskyä kuin vaikkapa vanhemman ehdottama kirja, jonka kansi ei miellytä. Miksi ne ovat niin tärkeitä?  

No siksi, koska aamulla, kun herätään, pestään hampaat, puetaan päivävaatteet ja syödään aamupala. Sitten voi leikkiä ja ulkoilla. Päivällä syödään lounas ja sitten on lepohetki (lukuhetki, jolloin vain aikuinen meinaa nukahtaa). Lepohetken jälkeen on välipalaa ja taas voi leikkiä ja ulkoilla. Päivällisen jälkeen ehtii vielä leikkiä ennen iltapalaa. Iltapalan jälkeen käydään pesulla, puetaan yöpuku ja luetaan kirjaa. Kirja on osa kaavaa, joka toistuu joka päivä. Päivä loppuu siihen. Se on rakennettu elämän sisään ihan pienestä pitäen. Iltasadun hetki on kuin jotain pyhää. Silloin ollaan yhdessä ihan rauhassa, ja aikuisella on aikaa pohtia ja keskustella.  

Vaikka päivällä olisimme käyneet kirjastossa ja lainanneet ja lukeneet kymmenen kirjaa, minua katsotaan epäuskoisesti ja kauhistuen “et ole tosissasi” -ilmeellä, jos väsyneenä rohkenen ehdottaa, että mitä jos tänä iltana jätetään iltasatu väliin. 

Lapsuuteni kylällä oli pieni kauppa, kioski, sivukirjasto ja pankin sivukonttori. Muistan vieläkin sen tunteen, kun opettelin asioimaan noissa kaikissa yksin. Sain itse päättää monella pennillä tai markalla mitäkin irtokarkkia pyydän myyjältä pussiini. Sain viedä itse säästöni pankkiin, allekirjoittaa talletuskuitin ja merkitä sen tilikirjaani. Sain itse päättää, mitä kirjoja lainaan ja kuinka monta jaksan tänään kantaa kotiin. Kirjastokäynti voi olla varsinainen seikkailu, ja miten tärkeää onkaan päästä itse tutkimaan ja päättämään. “Luetaanhan tämä sitten illalla?” 

Empiirisessä tutkimuksessani olen pannut merkille, ettei iltasatua valitessa ole väliä, onko kirja satua vai tietoa, sarjakuvaa vai kuvakirjaa. Kunhan se kiinnostaa ja on jokseenkin ikätasoista. Juhannuksena voi lukea joulukirjaa, jos siltä tuntuu. Ja kouluikäisellekin kannattaa tarjota luettavaksi kuvitettuja satuja. Lapsen tiedonjano voi olla ihan uskomaton. Lapsi oikein imee itseensä uusia sanoja, tarinoita ja tietoja, numeroita ja kirjaimia, tunteita ja taitoja.  

Toki olin törmännyt kirjoituksiin siitä, kuinka tärkeää lukeminen varhaislapsuudessa ja lapsuudessa on. Varmaankin se on vaikuttanut siihen, miten tärkeänä lukemista itse pidän. Ei meillä tätä ole kuitenkaan kovin päämäärätietoisesti tehty. Ainakaan en huomannut itse mitään vaikutusta, kunnes kolmivuotiaan lapseni lastentarhanopettajan sanat pysäyttivät minut. Hän alkoi kysellä, luetaanko meillä paljon. Sanoi, että hän kyllä huomaa, että tälle lapselle on luettu. Sanavarasto sen kuulemma paljasti. Olin vaan, että “aijaa, no taidetaan me lukea joka päivä, ainakin iltasatu”.

Reeta Voutilainen

Asiakaspalvelupäällikkö

 

Kuva: Anna Valtonen 

Reeta Voutilainen

Reeta Voutilainen

Oppiminen ja kirjastot, johtavan kirjastopedagogin työssä olen voinut yhdistää nämä kaksi rakkauttani. Viime vuosina olen ollut lastenkirjallisuuden suurkuluttaja ja e-aineiston vinkkaaja. Minua kiinnostaa oppiminen, mediailmiöt, monilukutaito ja kirjastojen tulevaisuus. Inspiroidun tarinoista. Nykyisin toimin asiakaspalvelupäällikkönä.

Kirjoita kommentti