Kevääseen kadonnut
Joel Hietikko: Kevääseen kadonnut
(Mediapinta 2019)
Runot on vaikeita. Runot ovat ainoa oikea kirjallisuuden muoto. Eeppinen runoelma, haiku. Kirjallisuuden ilmiönä runoudesta on mielipiteitä ja muotoja laidasta laitaan. Moniko esikoisrunoilija saa kehuja? Jokunen. Ihan palkintojakin jotkut saavat, mutta maailmanhistoriaan ei moni ole jäänyt.
Toinen näkökulma: ihmisellä on tunne, ajatus, kokemus. Se keriytyy paperille runon muodossa. Se on tosi ja kaunis. Minä, lukija, otan tekstin ja näen siinä jotakin itselleni. Ehkä ihan jotakin muuta kuin kirjoittaja tarkoitti, mutta minun tunteeni, ajatukseni ja kokemukseni on tosi ja kaunis. Se riittää.
Luen runoja, en pääosaa lukemiseen käyttämästäni ajasta mutta kuitenkin. Nyt olen lukenut esikoisrunoilijaa Kokkolasta, synnyinkaupungistani. Hietikon tekstissä luonnon kuvat sekoittuvat kehon kuviin ja väkivallasta kasvaa elämä tai päinvastoin.
”Ihmisen tehtävä on kuolla
sanoit ja minä uskoin”
Minulle tällaiset kielikuvat ja siirtymät sopivat, ymmärrän niitä. Tätä kirjoittaessani lempparini kaikista on sivun 18 runo, joka alkaa:
”Onko minustakin tulossa yksi heistä
elämäänsä eksyneistä?”
Runo ei jatku loppusointuisena mutta mukaan hyppäävät gaselli, leijona ja karuselli. Ja minulle runo toimii. En halua ajaa takaa, en halua olla uhri, en halua kieppua karusellissa. Saisinko olla ja elää? Kiitos.
Kroonikkoa viehätti pitkään myös runo onnesta senttilitrojen päässä, etiketin reunalla – vaikka lääkkeeni ovatkin enemmän pillereitä ja tässä lienee viittaus nautintoaineisiin. Minun ajatuksessani kaikui oma elämäni.
Pidän Hietikon esikoisesta ja toivon saavani häneltä lisää luettavaa. Opin myös, että Mediapinnan runokirja.fi avittaa nykyään myös e-kirjan tekemisessä, mikä olkoon vinkki kaikille kirjoittajille 🙂
