Maaninen lukukokemus
Gustave Flaubert: Bibliomania. Faros, 2012. 119 pientä sivua.
[Hän] käveli ristiin rastiin kirjastonsa hyllyväleissä, hurmioituneena, haltioissaan, kunnes äkkiä nauliutui paikoilleen hiukset pystyssä, silmät kiiluen, appoavoimina. Hänen kuumat ja kosteat kätensä vapisivat, kun hän kosketteli hyllyllä olevia kirjoja. Hän otti jonkin kirjan, lehteili sitä, tunnusteli paperin laatua, tutki kannen kultauksia, kansipaperia, kirjaimia, mustetta ja taitteita, piirroksia sanan f i n i s ympärillä. Sitten hän päätti vaihtaa niteen paikkaa ja siirsi kirjan ylemmälle hyllylle.
Ei, tässä ei ole kuvaus kirjastotyöntekijän työpäivästä, vaikka vähän samanlaistahan se joskus on. Kyseessä on Flaubertin 15-vuotiaana kirjoittama novelli Bibliomania. Kirjan päähenkilö on
paholaismainen, outo olento, jollaisilla Hoffmann täytti merkilliset tarinansa.
Tarina sijoittuu Barcelonaan. Siitä on varmaan kirjoitettu enemmän kuin mistään muusta kaupungista? Novellissa kerrotaan traagisiin mittasuhteisiin paisuvasta kirjarakkaudesta. Aiheen Flaubert oli saanut lukemastaan lehtiuutisesta.
Bibliofiili on kirjojensa herra, bibliomaani niiden orja.
Tarinaa seuraa Hannu Salmen essee Kirjojen narrit ja orjat. Siinä käsitellään Flaubertin lukeman lehtiuutisen taustaa. Uutinen ei ollut tosi, mutta sillä oli esikuvia. 1800-luvulla oltiin kiinnostuneita omituisista himoista, lukuraivosta, rikoksista. Tarinoiden henkilöistä tuli kuuluisuuksia, joiden maine levisi nopeasti ympäri maailmaa, Uutta Seelantia myöten.
Seuraavaksi tulee Antti Nylénin essee Kirjoista ja ihmisistä.
Bibliofiili varastaa tai ostaa kirjan lukeakseen sen. Bibliomaanilla ei ole aikomustakaan lukea sitä.
Nylén käsittelee kirjan kohtaloa sähkökirjan aikakaudella. Onko kirja todella vain sisältö, samantekevää, missä pakkauksessa tai kuorissa?
Oireellinen seikka – ja nyt on muistettava, että kirjoitan historiallisessa tilanteessa, jossa kirjan käsite on todella on muutoksessa – on, että monet digikirjan ja kokeellisen virtuaalikirjallisuuden entusiastit kiinnittävät huomionsa juuri itse lukusuoritukseen, kirjanluvun elämykseen, eivät niinkään siihen, mitä muuta sähkökirjan avulla ehkä voitaisiin ilmaista. Jotakinhan on saatava lehteilyn, rapistelun ja puristelun tilalle.
Kirja, novelli kaksine esseineen, laajenee kertomukseksi kirjarakkaudesta, sen syistä ja kirjan tulevaisuudesta. Nyt vihdoinkin kirja puhuu esineenä, ei sisältönä. Ja erityisen paljon tämä lyhyt kirja saa asiasta irti.
Mikko Airaksinen
Asiasanat:
