Markus Kajo: Tandem-kentauri eli Kettusen jo mones kirja (Docendo, 2018)

 

Mitäköhän ne semmoiset siltainsinööritkin kaiket päivät opiskelee, monta vuotta. Varmaan monesti katselevat surumielisenä luokan ikkunasta ulos. Että, tuolla ulkona: elämä, kaikki kaunis!

Armeliaita päiviä toivotan heille!

Parempi mieli tulee heti, kun ajattelee sitä, että soi myötäajatuksella toivoa niille kurjille.

 

Kettusen kirjat ovat minulle lomakirjoja, joita luetaan mökillä itsekseen hihittäen kunnes joku kanssamökkeilijöistä sanoo: ”Lue ääneen.” Sitten hihitystä aiheuttanut ajatelma luetaan ääneen ja sille nauretaan yhdessä. Lukukokemuksesta tulee jaettu, ja 90-luvun teevee kakkosen Markus Kajo astuu kirjan sivuilta huoneeseen. Uusimman Kettusen kirjan luin kuitenkin pääasiassa yksikseni: puistonpenkillä, Tähtitorninmäellä, junamatkalla, meren rannalla, no siellä mökilläkin vähän. Ja nauroin yhdessä lokkien kanssa.

(VR:n mainetta varjellakseni tarkennan: junassa ei ollut lokkeja.)

 

Kajo pohtii Tandem-kentaurissa muun muassa, miten usein virallista kirosanaluetteloa mahdetaan päivittää, millä tavoilla valtio ärsyttää kansalaisia tahallaan, mitä supersankareiden hyväntekeväisyysnyrkkeilyssä todennäköisesti kävisi ja mitä kaikkia erejä kirjoittaja itse tahtoisi (esim. ”ettei tulisi kuuma ja puiseva ja tylsä ja paha ja silleen että tahtoo aina pois, mutta ei voi mennä kerta on sellainen tilanne”). Kajon verkkaisen leppoisa pakinatyyli, paikoin absurdiksi heittäytyvä huumori ja ryöpsähtelevä, tahallaan normien vastaisesti taivutettu suomen kieli uppoavat minuun lähes poikkeuksetta. Kettusen kirjat eivät mielestäni ole kerralla hotkaistavia vaan toimivat paremmin välipaloina, pienehköinä annoksina kerrallaan. Pidemmät lukusessiot saattavat johtaa verbaaliähkyyn ja jutustelukiintiön täyttymiseen.

 

Tandem-kentauri poikkesi aiemmista Kettus-lukukokemuksistani siten, että huvittumisen lisäksi liikutuin sen äärellä. Teos on omistettu Kajon vuonna 2017 menehtyneelle vaimolle, ja tätä taustaa vasten rivien väleistä ja välillä riveiltäkin on aistittavissa myös syvempiä ja tummempia sävyjä. Nämä on pääsääntöisesti kääritty huumoriin, mutta kuvittelen tavanneeni muutamaan otteeseen paljaan kirjoittajan, joka kirjoittaa omilla sanoillaan elämän varjopuolista. Puhuttelevimpana pidin pitkää monologimaista runoa Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, jossa Kajo kuvaa ymmärtääkseni tavalla tai toisella erityisherkän ihmisen tuntoja hyvässä ja pahassa. Tämä proosaruno on kerännyt sosiaalisessa mediassa huomiota, mikä kertonee sen sisältämästä tarttumapinnasta.

 

Kettusen jo monennen kirjan tekstiä täydentävät Kajon taiteilemat piirrokset, joissa on sangen minimalistisin vedoin kuvattu seikkoja ja sattumuksia kuten ”käärme kummastelee rikkinäistä jalkapuuta” tai ”Nietzschejen pihan ammoittava hiekkalaatikko josta pimeys katsoo sinuun”. Kirjoittajaa lainatakseni: naur!

Anniina Ylinen

Anniina Ylinen

Kesäsijaisena toimiva kirjastoneuvoja, joka herätelainailee kotiinsa huojuvia kirjapinoja ja nauttii lukemisensa mieluiten ulkoisesti pihakeinussa.

1 kommentti

  1. Avatar Pedadoggi Börje 3.6.2019 klo 09:42

    Kiitoksia lomalukemisvihjeestä. Olin koko Kettusen unohtanut. Maksu Kajon tyyli sopii lomailuun

Kirjoita kommentti