Frankopan, Peter: Silkkitiet. Uusi maailmanhistoria. Atena, 2021.
Kirjan nimi on monikossa, sillä Silkkitiet käsittää useita reittejä. Silkkitie on osuva nimi: silkki oli haluttua ja kävi valuutasta niille kansoille, jotka eivät olleet rahataloudessa.
Antiikin Roomaan virtasi silkkiä ja tilalle virtasi hopeaa. Roomalaiset toimivat tätä vastaan paheksumalla silkin käyttöä, säätämällä silkkivastaisia lakeja ja yrittämällä vallata alueita, joista silkkiä myytiin Roomaan. Välillä onnistuttiin paremmin, välillä valloitusyritysten seuraukset olivat katastrofaaliset. Kirjoittaja on muuten mieltynyt sanaan ”katastrofaalinen”.
On hämmentävää, miten vaikkapa Aleksanteri suuren sotaretkiä tai ristiretkiä on kuvailtu vain Euroopan näkökulmasta. Eikö ”vastaanottajan”, Aasian näkökulma olisi vähintään yhtä oleellinen? Tämä on tullut tavaksi vasta nykyajalla. Tällaisia kuvauksia on vaikkapa Aleksi Peuran Uskon ritarit tai Jaakkojuhani Peltosen Aleksanteri suuri. (Molemmat 2021).
Kirjassa kuvataan viikinkien retkiä. Tällä kertaa ei olla purjehtimassa Englantiin tai Amerikkaan, vaan suuria jokia pitkin Aasian runsaisiin hoveihin. Kauppatavarana olivat ihmiset. Kuka tahansa saattoi joutua vangituksi ja myytyä orjaksi. Itse pohjanmiehet palvelivat vaikkapa Konstantinopolin hovissa henkivartijoina. Viikingit jopa perustivat Välimerelle (Silkkiteiden toiseen päähän) valtakunnan, johon kuului Sisilia, alueita Etelä-Italiasta ja Pohjois-Afrikastakin. Tästä muuten kertoo enemmän Ilkka Saaren kirja Rautapaita ja miekka (1996). Silkkiteitä pitkin Eurooppaan saapuivat myös mongolit, jotka kuitenkin kääntyivät takaisin Euroopan porteilla – miksihän? Se selviää kirjasta.
Silkkiteitä pitkin tuli myös legendaarinen tuliainen, paiserutto. Tähän kirjoittaja uhraa suhteellisen vähän sivuja, mutta uusimman tiedon mukaisesti, kuten kirja yleensäkin on kirjoitettu: uusimman tutkimuksen valossa.
Euroopan siirtomaavalta Amerikoissa nosti Euroopan hetkeksi aallonharjalle: siirtomaista tuleva hopea ja kulta valuivat Silkkiteitä pitkin kiinaan ja sieltä tuli takaisin posliinia ja muuta arvokasta. Mutta mikä vaikutus tällä oli talouteen reitin toisessa päässä, eli Kiinassa?
Uusimmalle ajalle tullessa ei Silkkiteiden yhdistämien alueiden merkitys vähene edelleenkään. Ensimmäisen maailmansodan yhtenä pontimena oli englantilaisten pelko siitä, että Venäjä valtaisi Persian ja sen jälkeen Intian. Kun nämä siirtomaaintressit lisätään siihen liittolaissuhteiden ja intressien soppaan, josta ensimmäistä maailmansotaa on perinteisesti ymmärretty, tulee kuva entistä sekavammaksi. Toisessa maailmansodassa yhtenä sodan motiivina oli Natsi-Saksan tarve hankkia vehnää ja öljyä Aasian valtioista. Niin, öljy itsessään ja toisaalta sen kuljetusreitit nostivat 1900-luvulla Lähi-Idän ja keski-Aasian taas strategisesti framille – jos ne ehtivät siitä kadotakaan.
Länsimaiden yritys hallita alueen toimijoita, Afganistania, Irania ja Irakia toisen maailmansodan jälkeen osoittautuu katastrofien sarjaksi. Sana ”katastrofaalinen” on moneen kertaan paikallaan.
Kirjoittajalla on välillä pitkästyttävä tapa kuvata loputtomasti Silkkiteitä pitkin kulkevaa vaurautta. Tarkoituksena on osoittaa, että tähän kauppaan ja vaikutteiden tulvaan osallistuminen toi kansalle vaurautta ja sivistystä, sivuun jääneet jäivät barbariaan.
Nyt Kiina on taas ottamassa ohjia käsiinsä. Kirjan tarkoitus on varoittaa, että Länsimaat jäävät taas sivuraiteille. Ja mikä pahinta: niin etteivät ymmärrä tapahtumain kulusta mitään!
Maailman painopiste ei ole Länsi-Euroopassa. Se on Persiassa.
Mikko Airaksinen
