Tove Jansson: Viesti valitut novellit 19711997 (Otava, 1999)

 

Kun haluan lukea astetta kyynisempää Tove Janssonia, tartun Muumien sijaan hänen novelleihinsa. Tai eivät ne ehkä suorastaan kyynisiä ole, mutta jonkin epäharmonisuudella pirskotellun partaansa nauramisen ulottuvuuden tavoitan. “Selkeä ja täsmällinen tyyli, tarkka psykologinen silmä ja lempeä ironia ovat Tove Janssonin jäljittelemättömän kertomataiteen tunnuksia”, muotoilee Viesti-novellikokoelman takakansi asian. Ei se ihan samaa taida tarkoittaa, mutta close enough.

Viesti : valitut novellit 19711997 on lojunut yöpöydälläni koko kesän, mutta vihdoin sain otettua ja lukaistua sen. Teos sisältää tekstejä Tove Janssonin novellikokoelmista kolmelta eri vuosikymmeneltä. Allekirjoittaneeseen kolahtavat eniten selkeästi omaelämäkerralliset novellit. Esimerkiksi Janssonin kuvaukset enoistaan ovat hykerryttävää luettavaa.

Joskus matkustin junalla Vällingbyhyn missä Torsten-eno asui suuren perheensä kanssa. Sinne tultaessa lumi kopisteltiin jaloista eteisessä joka oli täynnä suksia ja saappaita, siellä oli lämmin ja radio soi täysillä ja Torsten-eno hoilotti, hei rakas sisarentytär, kuinka korkeammissa sfääreissä sujuu? Tule sisään ja yritä olla ihan kuin tavallisesti ja kuinka äiti voi?” (Rakkaat enoni)

 

Lapsen kokemuksen Tove Jansson tavoittaa lempeästi novellissa Vene ja minä, jossa hän kuvaa, miten sai 12-vuotiaana oman soutuveneen ja päätti kiertää sillä koko Pellingin saariston, vaikka tiesi, ettei isä antaisi siihen lupaa. Päättäjäispäivä-novelli puolestaan kiteyttää Ateneumin piirustusoppilaiden elämänvoimaisen nuoruuden kiihkeimmillään.

Kun Janssonin novellien päähenkilöinä on fiktiivisiä henkilöitä, etäännyn heistä herkästi. Varmasti nämäkin henkilöt ovat saaneet vaikutteita olemassaolevista ihmisistä tai kirjailijasta itsestään, mutta jotain luontaantyöntävää heissä on. Hermostunut sisustusarkkitehti novellissa Mustavalkoista, luonnottoman tyyni ja ilmeetön Emmelina nimikkonovellissaan, äitiinsä ripustautunut Rosa novellissa Suuri matka…uh. Ajoittain tipahdan eksentristen hahmojen kummallisesta dialogista, mikä saattaa olla tarkoituskin. Mutta on myös sympaattisia ääniä, kuten railakkaan epäkorrektisti kirjeitä kirjoittava iäkäs Klara (Kirjeitä Klaralta). Arvailun varaan jää, miten paljon Tove Jansson lopulta kirjoittaa suoraa itsestään. Missä määrin hän on Orava-novellin madeirapulloa kallisteleva saaristolaiserakko, jonka vimma auttaa pihapiiriin tupsahtanutta oravaa kertonee yksinäisyyden ristiriitaisuuksista? Yhtymäkohtia Pellingin Harun saarelle ei ole vaikea vetää. Entä onko hän Susi-novellin nainen, joka vie japanilaistaiteilijan Korkeasaareen katsomaan sutta? Kuka tietää. Lasteittain ironiaa tai jopa alussa mainitsemaani kyynisyyttä löytyy novellista Sarjakuvapiirtäjä, jossa Samuel Stein astuu Blubby-nimistä sarjakuvahahmoa toistakymmentä vuotta piirtäneen Allingtonin paikalle. Muumeihinsa ja niiden tuotteistukseen lopen kyllästynyt kirjailija puhuu Steinin kollegan suulla:

— Allington teki piirustukset kaikkeen siihenkin. Hän pelkäsi kovasti sarjansa puolesta, hän oli turhantarkka eikä mikään saanut olla väärin. Ymmärräthän, hän valvoi kaikkea pienintä yksityiskohtaa myöten. Tekstiilejä ja metalliteollisuutta, paperituotteita, kumia, puuta, ihan kaikkea… Ja sitten olivat Blubbyfilmit, Blubbyviikko ja lapsiteatteri ja toimittajat ja kaikki esitelmät Blubbysta ja koko hyväntekeväisyys ja jokin juttu jota nimitettiin Blubbyn marmelaadikampanjaksi… Pyhä Mooses. No, oli miten oli, hän ei pystynyt koskaan sanomaan ei. Ja sitten hän väsyi.

 

Lukijoiden ja kirjailijan välistä vuorovaikutusta kuvataan parissa kirjan loppupään tekstissä. Kirjeenvaihtoa-novelli koostuu japanilaistytön hellyttävän kömpelöistä ja palvovista kirjeistä, jotka alkavat tervehdyksellä “Dear Jansson san”. Kirjailijan kannustavia ja tarvittaessa ystävällisen torjuvia vastauskirjeitä ei ole näkyvillä, mutta ne nousevat esiin rivien väleistä. Kokoelman päättää riemastuttava kirjan nimikkonovelli Viesti, joka koostuu Janssonille osoitetuista viesteistä. (Tai niistä on vähintäänkin otettu vaikutteita, otaksun!)

Minun hamsterini on nimetty teidän ja teidän veljenne mukaan, minulla oli kastejuhla nelikymmenvuotispäivänäni mutta Astrid Lindgren ei tullut.”

Anniina Ylinen

Anniina Ylinen

Kesäsijaisena toimiva kirjastoneuvoja, joka herätelainailee kotiinsa huojuvia kirjapinoja ja nauttii lukemisensa mieluiten ulkoisesti pihakeinussa.

Kirjoita kommentti