Kirjailijahaastattelu: JS Meresmaa

JS Meresmaa (s.1983) on tamperelainen kirjailija, joka valmistui puutarhuriksi, mutta kasvoikin kirjailijaksi. Häneltä on ilmestynyt mm. kuusiosainen Mifonki-fantasiasarja, kolmiosainen vaihtoehtohistorialliseen Suomeen liittyvä Ursiini-trilogia ja lukuisia novelleja eri antologioissa.

Kirjailija JS Meresmaa. Kuvaaja Veli-Matti Rintala.

Milloin viimeksi kävit kirjastossa ja miksi? 

Maaliskuun alkupuolella ja ihan perinteisistä syistä, eli palauttaakseni lainoja ja lainatakseni uusia kirjoja.

Millainen suhde sinulla on kirjastoon? Onko mieleesi jäänyt joku erityinen kirjastomuisto?

Rakastan kirjastoja, mikä tuskin yllättää ketään. Ne ovat toki demokraattisen, sivistyneen ja yhdenvertaisen yhteiskunnan tukirangastoa, mutta minulle ne ovat olleet myös portteja toisiin maailmoihin, ovia seikkailuihin, ikkunoita erilaisuuteen ja hengitysaukkoja.

Yksi kirjastomuisto on alakoulun yhteydessä olleen kirjaston tuoksu ja se, miten jännittävää oli hiipiä kirjastovirkailijan silmän välttäessä aikuisten kirjojen puolelle!

Miten sinusta tuli kirjailija? Oliko sinulle heti selvää, että kirjoittaisit spekulatiivista fiktiota?

 Minusta tuli kirjailija puolivahingossa mutta tositarkoituksella. En siis ole aina tiennyt haluavani kirjailijaksi, vaan heräsin mahdollisuuteen vasta aikuisiällä, juuri kun olin valmistunut puutarhuriksi. Kukkien sijaan istutan nyt tarinoiden siemeniä ja hoidan uneksittuja puutarhoja. Minusta tulikin sanatarhuri! Aloitin fantasian kirjoittamisella, ja spekulatiivinen elementti onkin lähes aina läsnä teoksissani. Se on yksinkertaisesti minun tapani kokea maailma.

Onko sinulla joku kirjallinen esikuva? Keneen haluaisit itseäsi / mihin kirjoihin haluaisit teoksiasi verrattavan?

Minulla on ristiriitainen suhde esikuvan käsitteeseen. Tulkitsen sen viittaavan henkilöön, jonka kaltaiseksi haluaisi tulla. Minä olen jo kirjailija, ja jokaisella meistä on oma ääni, omat aiheet, oma tapa tehdä, oma tärkeä rooli kirjallisessa elonkirjossa. En siis haluaisi olla kenenkään toisen kaltainen. Sen sijaan on runsaasti kirjailijoita, joita arvostan ja joiden kirjoja ihailen, niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Mitä vertaamiseen sitten tulee… Haluan mahdollisten vertausten syntyvän lukijoiden itsensä mielessä sen perusteella, mitä ja miten kirjojani lukevat. 

Millainen on tyypillinen kirjoituspäiväsi? Onko se muuttunut nyt korona-aikaan vai ovatko rutiinisi samat?

Tyypillinen kirjoituspäiväni alkaa heti aamusta, jolloin olen virkeimmilläni. Työstän tekstiä 2-4 tuntia riippuen siitä, mikä on päivätavoitteeni sen hetkisen käsikirjoituksen suhteen. Työn etenemistä voi mitata monin tavoin, mutta minulla toimii parhaiten sanamäärien laskeminen. Säätelen sitäkin aikataulun ja olosuhteiden mukaan, mutta liikun 500-1500 sanan haarukassa. Lounaan jälkeen usein luen (sekin kuuluu kirjailijan työhön!), liikun ja hoidan muita hommia, kuten sähköposteihin vastaamista ja muita juoksevia asioita. Ajatteluun pitää muistaa varata aikaa: päänupin sisällä tapahtuu myös kirjailijan ydintyötä! Tyypillistä on sekin, että käsikirjoituksia on työn alla eri vaiheissaan: on X-käsikirjoituksen ensimmäistä versiota, Y-käsikirjoituksen lepuutus, Z-käsikirjoituksen taittovedoksen oikolukua ja Å-käsikirjoitusidean hellänvaivihkaista muhittelua…

Korona osui kohtaan, jossa en ollut aktiivisessa uuden kirjoittamisen vaiheessa, vaan kahden kirjan osalta prosessin loppuvaiheessa: vastailmestyneen säeromaanini Dodon julkaisujuhlat peruttiin ja siirrettiin Instagramiin, kissakirja Minä, kissan taittovedokset tulivat oikolukuun. Ensimmäiset poikkeusaikaviikot kuluivat siis muun kuin varsinaisen kirjoittamisen merkeissä, mikä oli hyvä, koska keskittymiskykyni oli ihan hajalla. Nyt on selvästi alkanut sopeutumisvaihe ja kirjoituskättä kutittaa!

Kummasta pidät enemmän, uuden tekstin kirjoittamisesta vai vanhan editoimisesta? Miksi?

Vaikea kysymys! Uuden tekstin äärellä voi olla väsyttävää, raivostuttavaa ja tuskastuttavaa, koska se on KESKEN ja epätäydellinen. Mutta silloin on myös isoimpien ja innostavimpien löydösten äärellä; sen ihmeen äärellä, kuinka uusi maailma ja henkilöt syntyvät silmien edessä. Vanhan editoiminen on sitten se vaihe, kun ihan hyvästä tehdään PAREMPAA, ellei jopa loistavaa, ja mieli voi keskittyä luomisen sijaan jalostamaan. Sekin on innostavaa, mutta ei niin väsyttävää kuin usein ensimmäisen version kirjoittaminen. Ehkä kallistun siis enemmän vanhan editoimisen puoleen. Toisaalta, vain uuden tekstin kirjoittaminen mahdollistaa sen, että on jotain mitä editoida… Kuten sanoin, vaikea kysymys!

Onko pöytälaatikosta löytynyt jotakin helmiä johon olet palannut myöhemmin tai oletko hyödyntänyt aiemmin kirjoittamiasi materiaaleja muulla tavalla?

Pöytälaatikossa on kyllä joitain keskeneräisiä käsikirjoituksia, jotka odottavat hetkeä, jolloin minulla olisi aikaa tarttua niihin, mutta uusia ideoita pukkaa sellaista vauhtia, että aika ei tahdo riittää kaikkeen. On seulottava ideoiden vyörystä ne, jotka kutsuvat äänekkäimmin!

Miten tarinasi muotoutuvat? Onko seinälläsi iso taulu henkilöhahmoista ja mahdollisista tapahtumista vai pidätkö muistikirjaa? Miten hahmottelet erilaisia vaihtoehtoja tarinan edetessä? Miten rakennat maailmaa?

Peukalosääntö on, että jokaisen kirjan kohdalla homma toimii eri tavoin – joskus hyvin poikkeavasti, joskus vain vähän. Tarina lähtee aukeamaan yleensä jonkinlaisesta alkukuvasta, joka ei jätä rauhaan tai henkilöhahmon äänestä, joka alkaa puhua minulle. Joskus taas on idea, jolla tekee mieli lähteä leikkimään. Minulla ei ole henkilöhahmotauluja, harvoin edes mitään pitkälle työstettyjä hahmokaavioita, vaan hahmot ikään kuin juurtuvat minuun sisälle. Sen sijaan minulla on lippulappusia, joihin kirjoitan asiasanoja, mahdollisia tapahtumia, tärkeitä käänteitä tai huomioita. Niitä on sitten helppo levitellä lattialle ja siirrellä eri järjestyksiin… ja hukata.

Muistivihkojakin on käytössä, mutta niissä ei ole kyllä ulkopuolisen silmin päätä eikä häntää. Luova prosessini on hallittu kaaos! Tykkään käyttää A4-koon luonnoslehtiöitä, joissa on tilaa piirtää ja vedellä isoja linjoja. Olen kerran kokeillut myös juonikaaviota, se oli hauskaa! Ja vaikka olen ytimeltäni seikkaileva kirjoittaja, eli en pidä liiasta suunnittelusta etukäteen vaan istun koneen ääreen ja lähden yleensä suorilta kirjoittamaan, kun kertojanääni on löytynyt, olen myös alkanut välillä suunnitella ennalta. Oikeastaan luulenkin, että niin seikkailevilla kuin suunnittelevilla kirjoittajilla on prosessissaan kummatkin elementit, ne vain esiintyvät eri aikaisesti tai eri vahvuisina sekoituksina.

Onko joku kirjoistasi / kirjojesi henkilöistä sinulle erityisen rakas ja miksi? Mitä muita kirjallisia hahmoja tai kirjoja rakastat?

Voi, moni heistä on! Muodostan usein vahvan tunnesiteen, kuin vankan ystävyyden, (pää)henkilöhahmojeni kanssa. Romaaneissa hahmot käyvät syvällisemmin tutuiksi. Suurta hengenheimolaisuutta tunnen Ursiini-trilogian Säteen kanssa, samoin Mifonki-sarjan Sivin ja Danten. Mifonki-sarjasta hieman yllättäen erityisen rakkaaksi kävi myös Ciaran, joka piti salaisuutensa minulta pitkään pimennossa. Ciaran syntyi kantaen nimeä, joka velvoitti suuriin tekoihin, mutta lopulta hän osoitti suuruutensa rohkeudella päättää olla oma, tavallinen itsensä.

Rakkaita kirjallisia hahmoja on monia, mistä edes aloittaisin… Aina joku tärkeä kuitenkin unohtuu! No, päällimmäisenä mielessä on L. M. Montgomeryn Anna, johon tutustuin vasta tänä vuonna. Valloittavan ihana tyyppi! Sitten on sellaisia kuin Maria Turtschaninoffin Maresi, Sari Luhtasen Isadella, Kati Närhen Agnes…

Uusin kirjasi Dodo on säeromaani. Mitä se tarkoittaa ja miten valitsit kirjallesi tuon muodon? Oliko sellaisen kirjoittaminen helpompaa kuin proosamuotoisen romaanin? Opitko jotain itsestäsi kirjailijana vaihtaessasi tyyliä?

Säeromaani tarkoittaa kirjaa, jossa tarina on kerrottu proosamuodon sijaan säkeinä: vähän kuin laululyriikat tai lavarunous. Ulkonäöllisesti tämä tarkoittaa väljää taittoa, jossa rivit päättyvät liehureunaan ja asettelu on välillä kokeilevaa. Säemuoto mahdollistaa iskevän ja hengittävän ilmaisun, jota on helppo lukea vaikka sisällöllisesti aiheet voivat olla raskaita.

Dodon syntyjuuret ovat novellissa Indiana, joka ilmestyi Murtumia maisemassa -antologiassa 2017. Jo novellia kirjoittaessani tunsin vahvasti, että päähenkilö Iina tulisi jatkamaan tarinaansa. Hänen kertojanäänensä oli niin vahva ja pakottava. Hahmottelinkin novellin jälkeen tarinalle jatkoa ja kirjoitin siitä juoniselostuksen itselleni, mikä on minulle hyvin epätyypillistä. Juoniselostuksessa kerrotaan tapahtumat alusta loppuun tiivistetysti, ilman tyypillisiä proosakerronnan dramaturgisia keinoja. Sellaisena tarina saikin olla pitkään, sillä en löytänyt sen kertomiseen oikeaa tapaa. Kokeilin kaikkea mahdollista, mutta vaistosin, että novellin preesens-minäkertoja oli väärä ratkaisu pidemmän tarinan kirjoittamiseen. Se oli turhauttavaa!

Säeromaanit olivat minulle tässä vaiheessa jo tuttuja Kirsti Kurosen Pahan puuskan ja Pöntön ansiosta, mutta vasta kun satuin lukemaan Sarah Crossanin kirjan Yksi, jokin lukko päässäni aukesi. Luulen, että lukukokemus sattui osumaan oikeaan kohtaan, sillä olin juuri tuskaillut Dodon kerrontaa. Joka tapauksessa tajusin kuin välähdyksenä, että säe olisi oikea kerrontatapa Dodolle. Iinan vahva kertojanääni (joka oli ollut pitkään hiljaa) alkoi heti kuulua mielessäni. Kirjoitusprosessi oli intensiivinen, hengästyttävä ja myös pelottava, sillä tein jotakin mitä en ollut aiemmin tehnyt. Proosamuodon kirjoittamiseen verrattuna säeromaanissa on omanlaistaan vapautta, mutta vapaus ei tarkoita helppoa. Olen kirjoittanut vasta yhden säeromaanin, mutta minusta tuntuu, että säeromaani menee kirjoitusvaiheessa vielä enemmän ihon alle kuin proosa. Se on kaikessa potenssiin kolme – ehkä sen täytyykin olla, oikeuttaakseen erityisen muotonsa?

Opin itsestäni kirjailijana ainakin sen, että olen monipuolisempi sanankäyttäjä kuin olen tajunnutkaan ja että itselle uusia kokeiluja kannattaa tehdä rohkeasti. Prosessi myös vahvisti käsitystäni, että aina kirjailija ei valitse tarinaa tai sen muotoa itse, vaan se voi olla henkilöhahmo, joka määrää tarinan tai tarina, joka määrää kerrontatavan. Kirjailijan tehtäväksi jää sitten viedä homma onnistuneesti kotiin.

Mitä muuta haluaisit kertoa uudesta kirjastasi?

Dodo on tiivis paketti ilmavassa muodossa – jos tuossa on mitään järkeä! Se on hauska, lempeä, lohdullinen ja samaan aikaan synkkä, kriittinen ja vakava. Ekokritiikkiä ja eläinoikeusasiaa, sateenkaarimeininkiä ja suomikummaa. Dodo on saanut jo nyt ihan mielettömän ihanaa palautetta!

Vinkkaa pari kirjaa, jotka kannattaa omasi lisäksi lukea. 

Olen suuresti nauttinut viime aikoina Sari Luhtasen Isadella-sarjasta, Siiri Enorannan Kesämyrskystä, Sanna Iston Sirpaleesta, Anniina Mikaman Huijarin oppipojasta, Kerstin Gierin Pilvilinnasta ja Jenna Kostetin kirjoittamasta, Kaisu Sandbergin kuvittamasta Ilon Milli ja pelon Mölli -kuvakirjasta sekä Ari Folmanin ja David Polonskyn sarjakuvaversiosta Anne Frankin päiväkirjasta. Hups, taisi tulla enemmän!

Espoon Fantasia -ryhmä aloitti kirjailijahaastattelusarjan koronakeväänä 2020. Tämä haastattelu tehtiin sähköpostitse ennen kirjastojen avaamista toukokuussa.

Aiemmin sarjassa ilmestyneet haastattelut:

• Siiri Enoranta 21.4.2020
• Mia Myllymäki 30.4.2020
• Piia Leino 8.5.2020